PÄIVÄN SANAT VIIKKO 36

PÄIVÄN SANAT VIIKKO 36

MAANANTAI: ”Herra, sinä olet minut tutkinut, sinä tunnet minut. Missä olenkin, minne menenkin, sen sinä tiedät, jo kaukaa sinä näet aikeeni.” (Ps. 139:1-2)

Aamulla vuoteelta noustessa päässä on usein monta ajatusta. Osa niistä liittyy tulevan päivän puuhiin, osa taas seuraavan viikon tai jopa kuukauden ohjelmanumeroihin. Yhtä kaikki on villiä pysähtyä sen ajatuksen eteen, että Jumala tietää niistä kaikki. Hän tietää sen, mitä vuoteen reunalla kelailen ja millä tavalla elämääni ajattelen taas elää tai päätäni ja päiviäni täyttää. Samaan aikaan se tarkoittaa myös lepoa: voin rentoutua luottaen siihen, että ajatukseni todellakin ovat Jumalan tiedossa. En ole niiden kanssa koskaan yksin!

TIISTAI: ”Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat, ensin juutalaisille, sitten myös kreikkalaisille. Siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon. Onhan kirjoitettu: ’Uskosta vanhurskas saa elää’.” (Room. 1:16-17)

Evankeliumi on todellakin tarkoitettu ihan kaikille. Sinulle, minulle ja vastaan tulevalle tuntemattomalle kadun tallaajalle. Joskus uskonasioista ja pelastuvarmuudesta on vaikea puhua. Niitä ei välttämättä halua alkaa availemaan kampaajantuolilla tai autokorjaamossa. Älä kuitenkaan häpeä evankeliumia – koskaan! Ole kysyttäessä valmis vastaamaan. Tee se, mitä voit, kun näet janoisen tavoittelevan elävää vettä. Evankeliumi on sinun voimasi ja se virvoittaa myös lähimmäisesi.

KESKIVIIKKO: ”Mutta hän on vastannut minulle: ’Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa.’ Sen tähden ylpeilen mieluummin heikkoudestani, jotta minuun asettuisi Kristuksen voima. Siksi iloitsen heikkoudesta, loukkauksista, vaikeuksista, vainoista ja ahdingoista, joihin joudun Kristuksen tähden. Juuri heikkona olen voimakas.” (2. Kor. 12:9-10)

Oheinen Paavalin Korinttolaiskirjeen kohta on innoittanut erityisesti musiikintekijöitä, sanoittajia – ja itseään Lutheria. Joskus on vaikea muistaa, ettei heikkouden ja haurauden olotila ole välttämättä ollenkaan pahasta. Juuri silloin meillä nimittäin on varmimmin tapana kääntyä Jumalan puoleen ja juuri silloin voimme mitä suurimmalla todennäköisyydellä myös saada itsellemme vahvistusta. Heikkoina olemme kaikkein eniten auki Kristuksesta tulevalle voimalle.

TORSTAI: ”Mitä on ollut, sitä on tulevinakin aikoina, mitä on tapahtunut, sitä tapahtuu edelleen: ei ole mitään uutta auringon alla. Vaikka jostakin sanottaisiin: katso, tämä on uutta, on sitäkin ollut jo muinoin, kauan ennen meitä.” (Saarn. 1:9-10)

Saarnaajan kirja ottaa kantaa yhtäältä ihmisen tapaan elää ja toisaalta tapaan pukea sanoiksi ja ajatuksiksi tätä elämää ja sen tarkoitusta. Jonkinlaisena kantavana teemana kirjan läpi kulkee eräänlainen pessimismin perintö ja usko siihen, että kaikki on ”turhuutta”, joutavaa ja hyödytöntä. Samaan aikaan kirjasta nousee kuitekin esiin suuri lohdutuksen eetos: ajatus luomakunnan kiertokulusta ja siitä, että kaiken turhuudenkin keskellä edessä on jotakin kestävämpää tavoiteltavaa.

PERJANTAI: ”Kantakaa toistenne taakkoja, niin te toteutatte Kristuksen lain.” (Gal. 6:2)

On hyvä pitää mielessä, että muita ihmisiä palvellessamme palvelemme aina itse Kristusta. Kaikki mitä heille teemme, teemme myös Jumalalle. Toisten ihmisten taakkojen kantaminen ei ole aina helppoa varsinkaan silloin, kun omatkin taakat painavat, mutta siihenkin saa voimaa ja virtaa Jumalalta. Taakkoja voi myös jakaa, eikä kenenkään tarvitse yksin ottaa vastuuta usemman ihmisen kivirepuista. Ole turvallisella mielellä, sillä sinunkin taakkojasi joku kantaa juuri nyt: Jeesus Kristus.

Menolippu uuteen normaaliin

Menolippu uuteen normaaliin

Elokuun alku. Joka vuosi tähän aikaan aikuisestakin tuntuu siltä kuin koulut alkaisivat ja penaaliin olisi hankittava kiireellä uutta ja värikästä sisältöä. Minustakin, vaikken ole käynyt koulua enää kahteenkymmeneenviiteen vuoteen. Uusien alkujen kiehtova tunne on kuitenkin jäänyt elämään ja koska se tuntuu ihan hyvältä, en ole ajatellut siitä luopuakaan. Toisaalta kuka kieltää ostamasta värikyniä tai hankkimasta uutta reppua, jos sellaisia sattuisi juuri tähän aikaan vuodesta tarvitsemaan?

Tänä vuonna elokuun alku tarkoitti myös Liikemiesten Lähetysliitossa työntekijöiden toimistolle palaamista pitkän etätyöjakson jälkeen. Itse en olisi ainakaan maaliskuun 13. päivä työpöytäni äärellä tavaroita pakkaillessani osannut arvata, että tulen takaisin vasta elokuussa. Hyvä, etten tiennyt. Ikuisuudeltahan se olisi siinä vaiheessa kuulostanut, eikä kotitoimiston pystyyn pykääminen melkein viideksi kuukaudeksi olisi ajatuksena varsinaisesti kiihottanut. Puhumattakaan siitä ensimmäisen kymmenen viikon lähes totaalieristyksestä, johon melkein kaikki jouduimme. Nyt se on takanapäin ja kätemme tiukasti ristissä sen puolesta rukoillen, ettei uutta aaltoa ja rajoituksia tule. Omaa työtäni ja Lähetysliiton ystäviä ajatellen kaikkein harmillisinta oli kaiken kokoavan toiminnan täydellinen loppuminen, jonka moni sai tuntea nahoissaan. Joitakin toimintoja ja tapaamisia pystyimme onneksi siirtämään myös verkkoon lähinnä TEAMS-sovelluksen kautta pidettäviksi, mutta eivätpä ne totisesti aitoja reaaliaikaisia ihmiskontakteja ja -ääniä korvanneet.

Moni yrittäjä on palannut kesälomien jälkeen työelämässä niin sanottuun uuteen normaaliin, aivan kuten me Liikemiesten Lähetysliitossa. Harva asia on pandemiakevään jälkeen ennallaan. Varautumisen aste on noussut, erilaisia epävarmuustekijöitä otetaan entistä herkemmin huomioon, monenlaisten muuttujien ennakoinnin tasoa on parannettu ja nyt koetun kaltaisten virusepidemioiden leviämisen ehkäisemisen onnistumisen puolesta osataan rukoilla. Virallista lupaa kättelemiseen ja halailemiseen ei ole vielä annettu, joten nähtäväksi jää missä vaiheessa turvavälit ja etäisyydet siirtyvät lopullisesti historiankirjoihin – vaan siirtyvätkö koskaan? Entä jos ne jäävätkin jotenkin päälle, eivätkä ihmiset osaa enää luottaa läheisyyteen tai uskalla hipaistakaan lähimmäistään? Toivotaan, ettei niin käy. Se olisi erityisen kohtalokasta ainakin vanhuksille ja yksin eläville ihmisille.

Toivotan sekä sinut, itseni että meidät kaikki tervetulleiksi uuteen normaaliin. Jumala on luvannut olla kanssamme kaikessa ihmeellisessä – normaalissa ja epänormaalissa – sekä ottaa vastaan, jos tunnemme putoavamme. Tietynlaista putoamista on myös lomalta palaaminen riippumatta siitä, onko edeltävästi eletty koronakevättä vai ei, tai tunteeko työhön palaamisen yleisesti ottaen mieluisaksi. Työpöydällä olevat asiat tuntuvat helposti olevan vieraassa järjestyksessä, käyttäjätunnukset ja varsinkin salasanat kadoksissa, ja hyviksi havaituista rutiineista onkin yhtäkkiä vain hataria muistikuvia. Lohdun lauselma: kyllä se siitä. ”Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.” (Matt. 28:20)

Anteeksiannon autuus

Anteeksiannon autuus

Anteeksiantaminen on ihmiselle yksi vaikeimmista ja samaan aikaan yksi helpoimmista tehtävistä. Se on ensimmäisiä asioita, joita opetamme anteeksi pyytämisen lisäksi pienelle lapselle ja jolta myös edellytämme kykyä antaa välittömästi anteeksi jo hiekkalaatikolla. Sille kaverille, joka kippasi kämmensyrjällään vastatehdyn kakun kumoon tai sille, joka sanoi pahasti tai ei ottanut leikkiin mukaan.

Milloin viimeksi itse annoit anteeksi? Entä oletko joutunut pyytämään sitä? Mitä sinulle vastattiin?

Ihmissuhteiden kiemuroissa, vihapuheiden pauloissa ja maailmanajassa, jossa on kovin helppoa toimia ennen kuin ajatella, korostuu anteeksiantamisen ja -pyytämisen merkitys entistään. Vaikeiden lähisuhteiden lisäksi elämässä saatetaan syleillä ylisukupolvisia traumoja, sukujen selkkauksia tai omien vanhempien ymmärtämättömyyttä. Kannetaan kaunaa ja katkeruutta. Monet mielipahaa aiheuttaneista vääryyksistä saattavat näyttää ulkopuolisinkin silmin tarkasteltuna todellisilta epäoikeudenmukaisuuksilta. Anteeksiannosta puhuttaessa joutuu automaattisesti pohtimaan myös monia eettisiä kysymyksiä kuten sitä, voiko vaikkapa raakoihin väkivaltaisuuksiin, suoranaisiin murhiin tai vapaudenriistoon syyllistyneelle mitenkään antaa anteeksi? Entä minkä asteista henkistä selviytymistä, edeltävää ajatustyötä, oivalluksia ja prosessointia se edellyttää?

Kristityn kutsumuksena on nähdä Jumalan kuva jokaisessa lähimmäisessä. Myös siinä, joka on kohdellut väärin. Se tarkoittaa monesti omien tuntemusten ja ihmispsykologian lainalaisuuksien yli kävelemistä ja ohittamista, mutta kutsuu meitä eräällä tavalla myös uudelleenohjelmoimaan näitä järjestelmiä. Palauttamaan niin sanotusti aivojen tehdasasetukset ja aloittaa puhtaalta pöydältä uuden informaation varassa. Omalle mielelleen voi tutkitustikin tehdä ihmeellisiä asioita. Tässä tapauksessa sitä voi ohjata anteeksiannon vapauttaville ja puhdistaville lähteille siitäkin huolimatta, että alku olisi ainoastaan ahdistavaa.

Anteeksi voi antaa siitäkin huolimatta, ettei hyväksyisi sitä vääryyttä, jonka kohteeksi on joutunut. Anteeksi voi antaa, vaikka olisi vihainen eikä pystyisi unohtamaan tapahtunutta. Paavalikin myönsi vihan syntymisen mahdollisuuden ja totesi efesolaisille: “Vaikka vihastuttekin, älkää tehkö syntiä.” Vihan tunteessa ei siis sinänsä ole mitään pahaa. Se on yksi tunne muiden joukossa ja voi parhaimmillaan lisätä myös itsesuojeluvaistoa ja auttaa asettamaan rajoja. Ne taas ovat omiaan luotsaamaan pois elämää tuhoavien voimien läheisyydestä. Rikkomuksille ei tarvitse tieten tahtoen asettaa itseään alttiiksi, eikä niitä tarvitse lähtökohtaisesti sietää. Anteeksiantaminen on irti päästämistä ja aseiden laskemista – ei sitä, että sanoisi syylliselle, että teepä tuo tekosi uudelleen. Tai että julistaisi hänet syyttömäksi. Anteeksiantaminen on tietoinen teko, tahdon asia ja joskus pitkäkin prosessi.

Kristitty voi ja hänen pitää antaa anteeksi myös itselleen. Joidenkin mielestä tämä on usein jopa se vaikein osuus. Olemme saattaneet kokea paljon ulkoapäin tulevaa vääryyttä, mutta olemme osanneet tehdä väärin myös itsellemme. Olemme voineet kohdella itseämme mielivaltaisesti, ankarasti ja kohtuuttomasti, sekä soimata itseämme jokaisesta väärästä valinnasta tai teosta; huonosti muotoillusta lauseenparresta merkityksellisessä tilanteessa. Siitä, miten kasvatimme lapsemme tai jätimme kasvattamatta. Sillä seurauksella, että jäljellä on syyllisyyden tunteen lisäksi syvä häpeän tunne.

Mikään ei vapauta samalla tavalla kuin anteeksianto. Mikään ei puhdista mieltäsi yhtä voimallisesti kuin kaunasta ja katkeruudesta vapaaksi päästäminen. Asioiden taakse jättäminen kantaa hedelmää, eheyttää ja virkistää. Se ei muuta sinuun kohdistuneita vääriä tekoja hyviksi, mutta se muuttaa oman suhtautumisesi niihin.

Jeesuksen kehotuksen mukaan meidän tulisi lähtökohtaisesti aina pyrkiä antamaan anteeksi, olivatpa olosuhteet tai itse teot minkälaisia tahansa. Siinä on itse kullekin haastetta loppuelämäksi, mutta yksin siihenkään ei tarvitse pystyä. Kristus kulkee vierelläsi niin anteeksiannon kuin anteeksipyytämisenkin hetkellä. Hän vahvistaa sinua juuri silloin, kun anteeksiantaminen on kaikkein vaikeinta ja haavasi syvimpiä. Lisäksi Jumala itse antaa sinulle anteeksi yhä uudestaan ja uudestaan. Hän ei pidä kerroista lukua tai rastita niillä ruutuvihkoaan.

“Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.” (Matt. 6:14-15)

Anteeksiannon autuus

Tarina tavarasta

Taisin olla 10-vuotias istuskellessani eräänä sunnuntai-iltapäivänä isoäitini olohuoneen kirjahyllyn edessä. Mehulasi oli jäänyt keittiöön siirryttyäni olohuoneeseen ihastelemaan hänen alahyllyille asettelemiaan erilaisia pieniä matkamuistoja ja ylempää löytyviä värien mukaan huolellisesti lajiteltuja kirjojaan. Itse en ollut käynyt Turkissa, Espanjassa sen paremmin kuin Kreikassakaan, joten viuhkat ja pienet muovifiguurit tekivät minuun suuren vaikutuksen. “Saanko, mummi, nämä koriste-esineet sitten kun sinä kuolet?” Näin jälkeenpäin on helppo ymmärtää miksi kymmenvuotiaan totinen kuoleman jälkeisiin olosuhteisiin ja asiantiloihin liittyvä kysymys laukaisi mummissa hersyvän naururemakan, mutta silloin olin enemmän kuin tosissani. Halusin itselleni joka ikisen flamenco-tanssijan, simpukoista tehdyn korurasian ja kansallispukuisen pikkunuken. Mummi viittasi toiveisiini kirjaimellisesti kintaalla, asetti käsivartensa kirjahyllyn reunalle yhdeksänkymmenen asteen kulmaan ja näytti, kuinka kättä siististi pintaa pitkin siirtämällä tavarat saataisiin katoamaan mustaan jätesäkkiin alta aikayksikön. “Tämän teette sitten kun mummi kuolee, koska mitään ei mummi täältä mukaansa saa!”

Mummi oli oikeassa. Emme saa täältä mukaamme mitään. Emme yksinkertaisesti yhtään mitään. Asia kristalloitui mielessäni jälleen viime sunnuntaina, kun kirkkovuoden teemana oli katoavat ja katoamattomat aarteet. Evankeliumitekstin äärellä ajatukset lähtivät laukkaamaan ja koin hetkellisesti syvää kutsumusta kaikenlaisen hamstraamisen lopettamiseen ja entistäkin näkyvämmän minimalismin toivottamisen tervetulleeksi elämääni. Maallisen omaisuuden ja rikkauksien tavoittelu johtaa helposti itsekkääseen elämänasenteeseen yleisemminkin, ja lopputuloksella on harvoin mitään tekemistä ehkä alkuperäisenä tavoitteena olleen onnellisuuden lisäämisen kanssa. Aivan! Tässä yhteydessä kuulit sanaparin onnellisuuden lisääminen. Se on inhimillinen tavoite, jossa ei sinänsä ole mitään väärää tai hämmästeltävää, mutta joka voi itsetarkoitukseksi muuttuessaan saada epäterveitä muotoja tai seurata vahingollisia hankintapolkuja. Onnellisuuden lisääntyminen kun ei tunnetusti korreloi omaisuuden lisääntymisen kanssa.

Mitä sitten on katoamaton omaisuus ja mistä sellaista voisi itselleen saada? Esimerkiksi henkinen ja hengellinen hyvinvointi. Tunnollisesti tarkistettu arvomaailma. Eettisesti kestävä käyttäytyminen. Kiistatonta katoamatonta pääomaa on myös usko Jeesukseen Kristukseen ja hänen suureen sovitustyöhönsä. Usko ei maksa mitään, ja – sikäli sitä ei vielä henkilökohtaisesti omista – sen hankkimisen voi aloittaa vaikka viemällä itsensä säännöllisin väliajoin sanan äärelle. Kirkkoon tai verkkoon. Mahdottoman yksinkertaista!

Koronapandemia on muuttanut maailmaa merkittävästi. Se on muuttanut ihmisten kulutustottumuksia ja sitä myöten myös heidän arvomaailmaansa. Tai ehkä päinvastaisessa järjestyksessä? Pandemian seurausten viralliset loppuyhteenvedot odottavat vielä lausumistaan, mutta jo nyt on selvää, että jokainen meistä voi tehdä loppuelämänsä merkityksellisyyden kannalta juuri niin isoja päätöksiä kuin itse haluaa vaikkapa seuraavalla sekunnilla. Mikä voisi olla uuden suunnan ottamiselle parempi hetki kun poikkeusolojen jälkeinen pieni tai suurempikin ahdistus? Suosittelen aloittamaan siitä Jeesuksesta. On sitten jotakin ikiaikaista takataskussa siinä vaiheessa kun täällä viimeisen kerran hengähtää!

“Rikkaan oli täältä lähdettävä yhtä alastomana kuin hän oli äitinsä kohdusta tullut, eikä hän voinut viedä mukanaan mitään siitä, minkä oli vaivaa nähden koonnut. Juuri tämä on kipeä kärsimys: sellaisena kuin hän oli tullut, hänen oli myös lähdettävä. Mitä hyötyä oli siis siitä, että hän oli nähnyt vaivaa – tuulen hyväksi!” Saarn. 5:14-15.

Yrittäjältä yrittäjälle: Prafit Oy

Yrittäjältä yrittäjälle: Prafit Oy

1. Kuka olet ja mikä on yrityksesi?

Olen Pesosen Kati, Prafit Oy:n toimitusjohtaja. Prafit suunnittelee, myy ja valmistaa erikoiskalusteita sekä toimii alumiinitukkurina Turun Urusvuoressa 13 henkilön voimin.

2. Mikä sai sinut alun perin ryhtymään yrittäjäksi? Epäilitkö asiaa missään vaiheessa?

Prafit Oy toimii jo toista sukupolvea. Isäni ja tätini mies perustivat yrityksen vuonna 1975. Vuoden 2010 sukupolven vaihdoksen jälkeen minä, sisareni ja serkkumme jatkoivat yrityksen toiminnassa.

Päätös ei missään tapauksessa ollut helppo, eivätkä ensimmäiset vuodetkaan vakuuttaneet siitä, että päätös olisi ollut oikea. Mutta hiljalleen, vuosien saatossa olemme kukin löytäneet paikkamme ja roolimme yrityksen toiminnassa. Tällä hetkellä olen tyytyväinen valintaani.

3. Kuinka usein joudut motivoimaan itseäsi yrittämisessä? Minkälaisia tilanteet ovat?

Alkuvuosina jouduin motivoimaan itseäni lähes päivittäin. Taantuman myötä jouduimme ensitöiksemme irtisanomaan ja lomauttamaan henkilökuntaamme. Se oli raskasta. Jouduin hokemaan itselleni päivittäin: ”Minun työtäni on ajatella yrityksen parasta.” Asiakaskuntamme rakenne muuttui myös taantuman ja sukupolven vaihdoksen myötä ja uskoni yrityksen tulevaisuuteen oli välillä lujilla. Isäni ja muut pitkänlinjan yrittäjät kuitenkin tukivat ja muistuttivat, että vuosikymmenten aikana on aiemminkin oltu hankalissa tilanteissa ja niistä on selvitty. Vähitellen aloin luottaa siihen, että oikeilla päätöksillä, joustavalla toiminnalla ja kovalla työllä tulemme pärjäämään.

4. Mitkä ovat kolme parasta asiaa omassa työssäsi?

Vapaus, päätösten tekeminen ja yhtiökumppanini & muut kollegat ja työyhteisömme (huonokin) huumori!

5. … entä mitkä huonoimmat?

Ajoittain vastuu tuntuu raskaalta kantaa ja toisinaan myös se, kuinka kiinni yrityksessä on.

6. Kuinka huolehdit työ- ja vapaa-ajan erottamisesta ja onko se vaikeaa?

Lasten syntymien myötä työ- ja vapaa-ajan erottamisesta on tullut helpompaa. Pyrin nykyään saapumaan kotiin kohtalaiseen aikaan niin, että joka päivä ehdin olla lasten kanssa ennen iltapuuhia. Lapset auttavat unohtamaan työhön liittyvät murheet ja laittamaan asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Toki haastavissa ja stressaavissa tilanteissa asiat nousevat iltaisin pintaan ja tulevat uniin. Mutta stressaavien asioiden kynnys on noussut – ihan pienillä työasioilla en enää nykyään iltaisin päätäni vaivaa.

7. … entä omasta hyvinvoinnistasi?

Oma itse jää valitettavasti liian vähälle tällä hetkellä. Mutta pyrin tapaamaan ystäviä, sekä ulkoilemaan ja liikkumaan viikoittain riittävästi. Uni on tärkeää. Yöunien on pysyttävä riittävän pitkinä.

8. Minkälaisia vinkkejä antaisit yrittäjän uraa pohtivalle ja mistä häntä varoittaisit?

Aloittelevalla yrittäjällä tärkeimmät asiat ovat mielestäni innokkuus, kiinnostus ja intohimo. Pitää olla paloa tehdä sitä työtä millä uransa aikoo luoda. Tämän lisäksi tärkeitä ovat verkostoituminen ja tukiverkosto, sekä suunnitelmat hyvän ja pahan päivän varalle. Lisäksi on vielä otettava huomioon mahdollisuus selvitä alkuaika vain välttämättömällä. Käteen jäävä raha saattaa olla riittämätön alkukuukausina. Opettele sietämään epävarmuutta. Varoittaisin kaikenlaisista kuopista, joihin on mahdollista kompastua. Niihin liittyen: keskustele asioista verkostosi kanssa ja nuku aina yön yli ennen lopullista päätösten tekemistä.

9. Mitä sanoisit parikymppiselle itsellesi?

Helpommallakin olisit päässyt, mutta vähemmän oppinut.

10. Mitä sanoisit viruspandemian seurausten ääressä kamppailevalle kollegallesi?

Tämä on ohimenevää. Ole asiakaslähtöinen, ole kiinnostunut sidosryhmistäsi, opettele reagoimaan nopeasti ja koita nähdä muutos positiivisena sysäyksenä jollekin uudelle. Sisulla!