Eri uskontojen joukossa kristinusko saattaa nykyaikana tuntua turhankin veriseltä uskonnolta. Kristittyjen vuoden tärkein juhla-aika joulun ohella on pääsiäinen, jonka aikana muistellaan Jeesus Nasaretilaisen veristä ja väkivaltaista kuolemaa. Ehtoollisessa jaetaan leipää ja viiniä julistaen niiden olevan Kristuksen ruumis ja veri. Kristillisessä puheenparressa puhutaan Kristuksen verestä ja haavoista. Koko kristinuskon tunnusmerkki on risti, kidutuspaalu, johon aikoinaan nostettiin ja naulittiin hitaasti kuolemaan Rooman valtakunnan pahimmat rikolliset ja kapinalliset.
Toisaalta kristinuskon yhteydessä puhutaan paljon lähimmäisenrakkaudesta. Tunnistan minussa itsessänikin kaipuun siihen, että minua rakastetaan. Mutta entä jos tunnistan itsessäni myös rakkaudettomuutta?
Huomaan kaipaavani myös oikeudenmukaisuutta. Mutta mitä teen, jos en itse ole oikeudenmukainen? Miten toimin, jos huomaan itsessäni itsekkyyttä, pahoja sanoja ja ajatuksia, jopa vihaakin? Miten sovitan yhteen rakkauden ja oikeudenmukaisuuden, jos en pysty toteuttamaan niitä edes omassa elämässäni?
Jumalan sanotaan rakastavan ihmistä. Rakkauden apostoli Johannes kirjoittaa, että Jumala ON rakkaus. Jos Jumala on rakkaus, hän myös toimii tämän olemuksensa mukaisesti. Jumala rakkaudessaan suhtautuu meihin ihmisiin äärimmäisen vakavasti. Hän ei voi vähentää rakkauttaan, eikä hän voi katsoa kenenkään osoittamaa ja osakseen saamaa rakkaudettomuutta tai suoranaista pahuutta sormien läpi. Pienikin loukkaus, väärä teko tai jopa paha ajatus on Jumalan silmissä niin vakava rikkomus, ettei sitä voi hyvittää muuten kuin verenvuodatuksella.
Rakkaus on väkevä kuin kuolema, kiivas ja kyltymätön kuin tuonela – sen hehku on tulen hehkua, sen liekki on Herran liekki todetaan rakkautta ylistävässä Laulujen laulussa. Tällaisella suorastaan sotaisalla kiivaudella Jumala rakastaa ihmistä. Samalla kiivaudella hänen täytyy myös rangaista kaikkia itsekkäitä ja rakkaudettomia ihmisiä, eli viime kädessä meitä jokaista. Miten tämän mahdottoman yhtälön voi ratkaista?
* * *
Kaksituhatta vuotta sitten Jumala otti meidän kohtalomme omakseen ja syntyi yhdeksi meistä. Vaikka hän itsessään on rakkaus, hän otti omaksi syykseen meidän rakkaudettomuutemme ja pahuutemme. Palavassa rakkaudessaan hän vuodatti verensä meidän rakkaudettomuutemme takia. Oikeus tapahtui, kun Jeesus Nasaretilainen kuoli syyttömänä ihmiskunnan puolesta. Tällainen on Jumalan rakkaus, joka on väkevä kuin kuolema – kuin ristinkuolema.
Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti. (Fil. 2:6-8)