Valkoinen joulu

Suomalaista mediaa seuratessa huomaa lähes aina joulun alla, että meteorologeilta odotetaan tietoa siitä, onko jouluna lunta maassa. Tunnetussa joululaulussakin kysytään, voiko joulupukki tulla, jos jouluna ei ole lunta. Lisäksi maailman kaikkien aikojen levytetyin joululaulu ja myydyin single alkaa sanoilla: I’m dreaming of a white Christmas. Aivan ilmeisesti ihmiset kaipaavat juuri jouluna sitä, että tumma ja likainen maa peittyy valkean puhtaan lumivaipan alle.

Mikä valkeassa joulussa sitten on niin erityistä? Miksi elokuvissa joulu kuvataan usein siten, että taivaalta alkaa rauhallisesti sadella puhtaita lumihiutaleita? Minkä vuoksi lumisade luo lähes hartaan tunnelman?

Tämän maailman melskeissä meille tapahtuu kaikenlaista, mistä emme aina ole ylpeitä. On asioita, jotka haluaisimme mieluummin unohtaa kuin muistella. ”Rapatessa roiskuu” sanotaan silloin kun halutaan kuvata sitä, että kun ihmisen eläessä ja toimiessa kaikki hänen aikaansaannoksensa eivät ole aina kovin kehuttavia. Teemme ja sanomme asioita, joita myöhemmin kadumme. Tehtyä emme kuitenkaan saa tekemättömäksi.

Mustan, syksyisen, kuolleiden lehtien ja ehkä roskienkin peittämän maan verhoutuminen puhtaaseen lumipeitteeseen on kuin kuva rosoisen elämämme saamasta puhtaasta uudesta kuoresta – sellaisesta kuoresta, jonka läpi ei näe, eikä tarvitsekaan nähdä. Ehkä juuri tästä syystä jouluinen lumipeite puhuttelee monia. Maanpäälliset epäonnistumisemme ihmissuhteissa, toisten huomioonottamisessa ja monissa muissa tärkeissä asioissa ikään kuin odottavat valkean lumen puhdistavaa ja peittävää vaikutusta.

Myös kristillisessä joulussa on kyse tästä peittymisestä ja puhdistumisesta. Apostoli Pietari kehottaa ensimmäisen kirjeensä lukijoita rakastamaan toisiaan: Ennen kaikkea pysykää kestävinä keskinäisessä rakkaudessanne, sillä ”rakkaus peittää paljotkin synnit”. (1. Piet. 4:8) Tämä on hyvin jouluinen viesti, joka sopii muistutukseksi meille myös näin joulun alla, sillä joulunahan kuuluisi olla maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto, niin kuin jouluevankeliumissa sanotaan.

Jakeen loppuosa on mielestäni vielä tärkeämpi kuin sen alussa oleva kehotus lähimmäisenrakkauteen. Siinä nimittäin sanotaan rakkauden peittävän synnit. Arkiajatus synnistä on, että pahan tekeminen on syntiä. Kristillisessä perinteessä

synnin ajatellaan olevan asia, joka erottaa ihmisen Jumalasta. Käytännössä syntiä on jokaisen elämään kertynyt ja elämässämme ilmenevä sotku, pahat sanat, ajatukset ja teot, jotka kohdistuvat lähimmäisiimme ja myös itseemme. Syntiä on juuri se, minkä haluaisimme peittää ja mitä teemme nurkan takana tai suljettujen ovien takana piilossa.

Nyt kuitenkin Pietari kirjoittaa, että rakkaus peittää synnit. Mutta mitä tämä rakkaus on? ”Rakkauden apostoli” eli apostoli Johannes kirjoittaa seuraavasti: Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. (1. Joh. 4:10)

Johanneksen avulla koko asia alkaa avautua. Jeesus on hänen mukaansa Jumalan rakkauden ilmentymä, jonka Jumala lähetti maailmaan ensimmäisenä jouluna sovittamaan ja peittämään ihmisten synnit. Jeesuksen tulo tähän maailmaan oli kuin puhdas, peittävä, hiljalleen leijuva lumisade, joka kietoo likaisen maan valkeaan peitteeseen. Siksi valkea joulu on niin tärkeä ja puhutteleva asia. Sehän on kuva varsinaisesta joulun sanomasta eli siitä, kuinka Jeesuksen kautta Jumalan rakkaus tulee peittämään ei ainoastaan vähäiset, vaan paljotkin synnit.

Blogivieras: Petteri Mannermaa

← Takaisin uutisiin ja blogeihin