Miten on mahdollista, että Suomi on unohtanut kiitospäivän kalenteristaan. Kuten moni lukija tietää kiitospäivä on loppusyksyn jokavuotinen perinne Amerikassa, johon kuuluvat perheateria ja muut juhlallisuudet. Teemana on kiitos. Kiittäminen ymmärretään kokonaiskuvassa siitä, että oman elämän lähimmät ihmiset ovat tärkeitä sekä työpaikalla että kotona. Samoin tunnistetaan, että saavutuksia elämässä ei ole mahdollista saavuttaa yksin, vaan niihin liittyy aina yhteisö. Usein tähän liitetään myös kiitosrukous Jumalalle. Mietin, mikä meidät Suomalaiset on johtanut harhaan, saattanut meidät itseriittoisuuden tilaan ja unohduttanut meiltä kiitos-asenteen.
Luen vapaa-aikanani mielelläni elämänkertoja. Parhaita ovat omaelämänkerrat. Niissä on mielenkiintoista nähdä se seikkailu, mitä pitkin ihminen on kulkenut vaiheista toiseen. Makuasioista voi kiistellä. Olen tavannut viimeisen syksyn aikana useita ihmisiä, jotka eivät pidä elämänkertakirjallisuudesta. Peruste on ollut sama. Heitä ärsyttää, miten elämänkerroissa kuvataan saavutuksia sekä itserakennettu ryysyistä rikkauksiin tarinoita. Kirjoittajilta unohtuu niin usein perspektiivi, jossa nähdään, että he ovat osa kokonaisuutta mitä ilman mikään heidän saavutuksensa ei olisi mahdollista. Elämänkerran kirjoittaja ei ole voinut vaikuttaa siihen minkälaiseen perheeseen hän syntyy, terveenä tai sairaana, älykkäänä tai heikompana, mihin maahan, kieliryhmään, minkä perhedynamiikan tai kasvumahdollisuuksien keskellä hän kasvaa. Jotenkin tämä kaikki taustavaikutus unohtuu elämänkerroissa sankaritarinan taakse.
Miksi Amerikassa sitten on kiitospäivä? Eikö amerikkalaiset mainokset ja puhekulttuuri ole viestittänyt meille aivan jotain muuta kuin kiitollisuutta. Usein jenkkikulttuuri esiintyy ylpeänä, itseriittoisena, sisältäpäin ulos lukittuna ja voittajamentaliteetilla varustettuna.
Joku voi selittää, että kiittäminen on alihengellistä, päälleliimattua tunteilua, josta puuttuu syvä kosketus Jumalaan. Onko näin? Entä jos vahvan itsetunnon taustalta löytyy kansakunnan kollektiivinen ymmärrys toisten ihmisten arvosta ja ainutlaatuisuudesta sekä ymmärrys siitä kuka on boss. Eli, että ilman suhdetta Herraan on ihmisen identiteetti hukassa. Ilman kiitoksen antamista Jumalalle arvojärjestelmä on epätasapainossa. Kiitos Jumalaa kohtaan on syvää luotaava tunnustus siitä, kuka on paimenen. Herra on minun paimeneni eikä minulta mitään puutu. Luukkaan evankeliumin luku 17 puhuttelee meitä kiitos -kysymyksen edessä. Näemme luvuissa 11-17 kymmenestä kuolemaan johtavaa sairautta sairastavaa miestä. Jeesus parantaa heidät, kun he pyytävät tätä. Vain yksi parantuneista palasi kiitoksen kanssa Jumalan puoleen. Kiitos oli hänen tapansa tunnustaa uskonsa.
Meillä Suomessa on yksityisen uskonnollisuuden malli. Julkinen kiitos tai tunnustus on aina vähän vaikea asia. Se ei istu Suomalaiseen profiiliin. Jeesuksen puoleen kääntyminen ei ollut standardin mukaista käytöstä ajanlaskun alussakaan. Markuksen evankeliumissa luvussa 10 kerrotaan, miten Jerikon tiellä oli sokea mies, joka huusi Jeesusta avukseen. Väkijoukko yritti vaientaa häntä. Hän huusi vain kovempaa. Hän ei suostunut olemaan hiljaa. Tämä maailma ei ikinä hyväksy Jeesusta julkisesti, vaan joudumme samaistumaan tähän sokeaan mieheen. Maailma ei tule antamaan lupaa julkiseen kiitokseen, tunnustautumiseen tai sitoutumiseen, vaikka ne ovat elämän perusteita. Oma ja ympärillä elävien ihmisten hengellinen nälkä kurnii niin vahvasti, että huudamme kuin sokea. Hän ei välittänyt, vaikka poikkesi sosiaalisesta normista.
Juri Veikkola
Lähetysyhdistys Kylväjä, työaluevastaava