Samansieluisten ihmisten kohtaaminen on elämässä aina erityinen ilo. Mikä voisikaan olla mukavampaa kuin tutustua ihmisiin, jotka ovat samalla aaltopituudella ja jakavat samat kiinnostuksen kohteet? Ihmisiin, joissa voi ensi näkemältä tunnistaa jotakin itselleen tuttua ja joiden kanssa voi kokea erityistä yhteyttä. Sellaiset ihmiset ovat kaiken kaikkiaan turvallisia. Kanssakulkijat, jotka reagoivat ja ajattelevat itselle ominaisella tavalla.
Erilaiset ihmiset koetaan sen sijaan usein jonkinasteisena haasteena, välttämättömänä pahana tai väistämättöminä väliintulevina elämää ja omaa olemista hieman häiritsevinä muuttujina. Ihmiset, jotka eivät jaa kanssamme samoja arvoja, ajatusmaailmaa tai arkielämän toimintatapoja, ovat jollain lailla epäilyttäviä ja uhkaavia. He tekevät asioita omalla tavallaan, katsovat maailmaa käsittämättömästä perspektiivistä ja heidän käyttäytymisensä saattaa olla itsellemme ennustamatonta. Heidän kanssaan saattaa joutua vastakkainasetteluun ja jopa väittelyyn, eli totiselle epämukavuusalueelle. Ehkä hieman kärjistäen, mutta jotakin epämiellyttävää vieraassa ja tuntemattomassa monesti on.
Erilaisuutta kohdatessa huomaa kuitenkin entistä selvemmin sen, mistä itse on kotoisin, mitä itse edustaa ja minkälaisista juurista itse ammentaa ravintonsa. Vieraan kohtaaminen on siis myös ja ennen kaikkea tutustumista omaan itseen, lähestymistä oman minän ja minäkuvan kanssa, sekä omien piirteiden seikkaperäistä tutkimista. Aika nopeasti selviää myös se, mistä omista tavoistaan, piirteistään ja ominaisuuksistaan haluaa ehdottomasti pitää kiinni ja mistä olisi taas valmis päästämään irti. Vieraan kohtaaminen mahdollistaa siis tutkimusmatkan omaan persoonallisuuteensa. Siinä voi tutkia omaa mieltään ja sen rajoja, sietokykyä, sekä mahdollisuutta sopeutua tai olla sopeutumatta.
Erilaisuuden ja toiseuden hyväksyminen ja arvostaminen ovat kysymyksiä, joiden parissa painitaan niin koko kristikunnassa kuin Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossakin: Onko kristittynä oleminen vain samankaltaisten ihmisten kanssa olemista ja heidän seuraansa hakeutumista? Korostaako kirkko liikaa samanmielisten yhteyttä? Näin ei ainakaan pitäisi olla. Erilaisuuden hyväksymisen ihanne nimittäin kuuluu kristinuskoon perustavanlaatuisella tavalla. Lisäksi kristinuskon pitäisi pystyä kokoamaan yhteen juuri erilaiset ihmiset. Jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja siksi äärettömän arvokkaaksi. Ihmisen luodessaan Jumala halusi osoittaa, että myös erilaisuus kuuluu hänen hyviin suunnitelmiinsa. Hän ei siis luonut meistä, Luojan kiitos, toinen toistemme kopioita.
Jumala ei ole myöskään kutsunut meitä pohtimaan mitä itseltämme puuttuu tai onko joku toinen saanut jaossa paremmat armolahjat, vaan antamaan saamamme lahjat laajaan, yhteiseen käyttöön. Jumala ei katso hyvällä antamiensa lahjojen tietoista vähättelemistä. Hän on tarkoituksella antanut ihmisille erilaisia lahjoja, kykyjä ja valmiuksia, jotta niiden yhteen laskettu summa olisi mahdollisimman suuri. Muistetaan tämä kaikki vaikkapa huomisesta eteenpäin lähimmäisiä kohdatessamme!
“Armolahjoja on monenlaisia, mutta Henki on sama. Myös palvelutehtäviä on monenlaisia, mutta Herra on sama. Jumalan voiman vaikutuksia on monenlaisia, mutta hän, joka meissä kaikissa kaiken vaikuttaa, on sama. Hän antaa Hengen ilmetä itse kussakin erityisellä tavalla, yhteiseksi hyödyksi.” (1. Kor. 12:4-7)