Pääsiäinen on yksi kristillisten kirkkokuntien suurimpia juhlia ja juuri nyt kirkkovuodessa eletään niin sanottua hiljaista viikkoa. Sen aikana on mahdollista kulkea Jeesuksen kanssa hänen ristin tietään ja seurata koko kärsimyshistoriaa aina pääsiäisaamun valkeuteen ja tyhjään hautaan asti. Viimeisen viikon aikana ennen vangitsemistaan ja lopullista tuomiotaan Jeesus kävi opetuslastensa kanssa läpi monenlaisia vaiheita. Raastavimmiksi kokemuksiksi nousevat ne hetket, joissa Jeesusta ruoskitaan, häväistään ja pilkataan. Tilanteet, joissa syljetään hänen ylleen ja jopa hakataan hänen päätään ruokokepillä. Nämä Raamatusta löytyvät kuvaukset puistattavat yhä pienen ihmisen mieltä yli 2000 vuotta myöhemmin.
Luterilaisessa kirkossa hiljaista viikkoa kutsutaan myös nimityksillä kärsimysviikko tai piinaviikko. Ajattelen, että näissä nimityksissä Jeesuksen pääsiäistä edeltävän tuskan ja ahdistuksen määrä ja laatu tulevat jotenkin paremmin kuvatuiksi. Kuluvasta viikosta ja sen alkuperäisestä hengestä voisi löytää yhtymäkohtia myös nyt elettävään aikaan. Ajattelen, että meneillään oleva maailmanlaajuinen pandemiakatastrofi on sekin eräänlainen piina- tai kärsimysjakso. Kristillisen piinaviikon pimeydestä sen erottaa toki se, ettemme tiedä sen tarkkaa loppumisajankohtaa – vielä. Siitäkin huolimatta: se tulee ja on edessä. Sekin loppuu aikanaan.
Kirkkokunnissa hiljaisen viikon kärsimys päättyy tyhjän haudan iloon, pääsiäisaamun riemuun ja helpotuksensekaiseen ihmetykseen siitä, että Jeesus on todellakin noussut kuolleista. Samalla tavalla pandemiakurimuksen aikanaan taittuessa valo voittaa varjot ja aurinko valaisee vähitellen sielumme syvimmätkin sopukat. Saamme jälleen halata ystävää, jatkaa töitämme ja harrastuksiamme, olla pelkäämättä vastaantulijoita ja istua puistopenkillä jäätelö kädessä kymmenen muun paikalle löytäneen kanssa. Saamme tuntea samaa helpotuksensekaista ihmetystä siitä, että tuska on todellakin takanapäin. Maailma ei ole ehkä samanlainen kuin ennen, mutta se voi olla hyvällä tavalla erilainen. Kuten pääsiäisaamuna tyhjäksi osoittautunut hauta, saattoi tragediakin avata silmämme näkemään asioita, joita emme ennen nähneet, ja herkistää tuntosarvemme ilmiöille, joita emme ennen tunteneet. Mikä parasta, kokemus on voinut kääntää katseemme pysyvästi siihen, mikä on tärkeintä: ristiin.
“Puhe rististä on hulluutta niiden mielestä, jotka joutuvat kadotukseen, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima. Onhan kirjoitettu: – Minä hävitän viisaitten viisauden ja teen tyhjäksi ymmärtäväisten ymmärryksen.” 1. Kor. 1:18-19