Taisin olla 10-vuotias istuskellessani eräänä sunnuntai-iltapäivänä isoäitini olohuoneen kirjahyllyn edessä. Mehulasi oli jäänyt keittiöön siirryttyäni olohuoneeseen ihastelemaan hänen alahyllyille asettelemiaan erilaisia pieniä matkamuistoja ja ylempää löytyviä värien mukaan huolellisesti lajiteltuja kirjojaan. Itse en ollut käynyt Turkissa, Espanjassa sen paremmin kuin Kreikassakaan, joten viuhkat ja pienet muovifiguurit tekivät minuun suuren vaikutuksen. “Saanko, mummi, nämä koriste-esineet sitten kun sinä kuolet?” Näin jälkeenpäin on helppo ymmärtää miksi kymmenvuotiaan totinen kuoleman jälkeisiin olosuhteisiin ja asiantiloihin liittyvä kysymys laukaisi mummissa hersyvän naururemakan, mutta silloin olin enemmän kuin tosissani. Halusin itselleni joka ikisen flamenco-tanssijan, simpukoista tehdyn korurasian ja kansallispukuisen pikkunuken. Mummi viittasi toiveisiini kirjaimellisesti kintaalla, asetti käsivartensa kirjahyllyn reunalle yhdeksänkymmenen asteen kulmaan ja näytti, kuinka kättä siististi pintaa pitkin siirtämällä tavarat saataisiin katoamaan mustaan jätesäkkiin alta aikayksikön. “Tämän teette sitten kun mummi kuolee, koska mitään ei mummi täältä mukaansa saa!”
Mummi oli oikeassa. Emme saa täältä mukaamme mitään. Emme yksinkertaisesti yhtään mitään. Asia kristalloitui mielessäni jälleen viime sunnuntaina, kun kirkkovuoden teemana oli katoavat ja katoamattomat aarteet. Evankeliumitekstin äärellä ajatukset lähtivät laukkaamaan ja koin hetkellisesti syvää kutsumusta kaikenlaisen hamstraamisen lopettamiseen ja entistäkin näkyvämmän minimalismin toivottamisen tervetulleeksi elämääni. Maallisen omaisuuden ja rikkauksien tavoittelu johtaa helposti itsekkääseen elämänasenteeseen yleisemminkin, ja lopputuloksella on harvoin mitään tekemistä ehkä alkuperäisenä tavoitteena olleen onnellisuuden lisäämisen kanssa. Aivan! Tässä yhteydessä kuulit sanaparin onnellisuuden lisääminen. Se on inhimillinen tavoite, jossa ei sinänsä ole mitään väärää tai hämmästeltävää, mutta joka voi itsetarkoitukseksi muuttuessaan saada epäterveitä muotoja tai seurata vahingollisia hankintapolkuja. Onnellisuuden lisääntyminen kun ei tunnetusti korreloi omaisuuden lisääntymisen kanssa.
Mitä sitten on katoamaton omaisuus ja mistä sellaista voisi itselleen saada? Esimerkiksi henkinen ja hengellinen hyvinvointi. Tunnollisesti tarkistettu arvomaailma. Eettisesti kestävä käyttäytyminen. Kiistatonta katoamatonta pääomaa on myös usko Jeesukseen Kristukseen ja hänen suureen sovitustyöhönsä. Usko ei maksa mitään, ja – sikäli sitä ei vielä henkilökohtaisesti omista – sen hankkimisen voi aloittaa vaikka viemällä itsensä säännöllisin väliajoin sanan äärelle. Kirkkoon tai verkkoon. Mahdottoman yksinkertaista!
Koronapandemia on muuttanut maailmaa merkittävästi. Se on muuttanut ihmisten kulutustottumuksia ja sitä myöten myös heidän arvomaailmaansa. Tai ehkä päinvastaisessa järjestyksessä? Pandemian seurausten viralliset loppuyhteenvedot odottavat vielä lausumistaan, mutta jo nyt on selvää, että jokainen meistä voi tehdä loppuelämänsä merkityksellisyyden kannalta juuri niin isoja päätöksiä kuin itse haluaa vaikkapa seuraavalla sekunnilla. Mikä voisi olla uuden suunnan ottamiselle parempi hetki kun poikkeusolojen jälkeinen pieni tai suurempikin ahdistus? Suosittelen aloittamaan siitä Jeesuksesta. On sitten jotakin ikiaikaista takataskussa siinä vaiheessa kun täällä viimeisen kerran hengähtää!
“Rikkaan oli täältä lähdettävä yhtä alastomana kuin hän oli äitinsä kohdusta tullut, eikä hän voinut viedä mukanaan mitään siitä, minkä oli vaivaa nähden koonnut. Juuri tämä on kipeä kärsimys: sellaisena kuin hän oli tullut, hänen oli myös lähdettävä. Mitä hyötyä oli siis siitä, että hän oli nähnyt vaivaa – tuulen hyväksi!” Saarn. 5:14-15.