USKO & KUULIAISUUS
VIIKKO 1: ”Minä kuljin harhateitä, kunnes jouduin nöyrtymään. Nyt olen kuuliainen, elän ohjeittesi mukaan.” Ps. 119:67
Kuuliaisuus kuulostaa vanhentuneelta sanalta. Tässä ajassa on usein tärkeämpää, että muut ovat kuuliaisia meidän tarpeillemme ja oikeuksillemme, kuin että itse nöyrtyisimme olemaan kuuliaisia. Aiemmin ajattelin, että kuuliaisuus on jotain, mitä Jumala vaatii kristityltä, jotain mikä on haastavaa ja epämukavaa. Myöhemmin ymmärsin, että usko ja kuuliaisuus kuuluvat yhteen: uskon minua täydellisesti rakastavaan Jumalaan, joka lupaa antaa tulevaisuuden ja toivon. Kuuliaisuus on luottamista uskossa siihen, mitä Hän lupaa. Kuuliaisuus onkin siten jotain, mikä auttaa minua elämään onnellista elämää, seuraanhan Hänen ohjeitaan, joka näkee tulevaisuuden ja jolla on parhaat suunnitelmat elämäämme ja iankaikkisuuttamme varten.
VIIKKO 2: Apostolit sanoivat Herralle: ”Anna meille vahvempi usko!” Luuk. 17:5
Jeesus oli juuri opettanut ystävilleen, että heidän tulisi antaa anteeksi niille, jotka rikkovat heitä vastaan. Tämä kirvoitti apostolit pyytämään vahvempaa uskoa. Anteeksi antaminen on ihmiselle niin vaikeaa, varsinkin jos pitää antaa anteeksi uudelleen ja uudelleen. Usein se ei ole edes yhdellä kerralla selvä, vaan monta kertaa pitää tehdä päätös siitä, että olen antanut anteeksi enkä ota asiaa enää esille. Kyllä siinä uskoa tarvitaan. Apostolit olivat oikeassa pyytäessään uskoa Jeesukselta. Omassa voimassa anteeksi antaminen ja vapaaksi pääseminen, siis todella asian unohtaminen, ei onnistu ainakaan minulta. Mutta usko antaa toisenlaiset silmät. Näen, miten Jeesus antaa minulle anteeksi, aina uudelleen ja uudelleen, eikä muista syntejäni. Siksi Hän on paras lähde uskon, anteeksiantamuksen ja rakkauden vahvistumiseen elämässämme.
VIIKKO 3: Jeesus sanoi heille: ”Miksi te noin pelkäätte? Eikö teillä vieläkään ole uskoa?” Mark. 4:40
Olen huomannut erikoisen asian elämässä. Pelkään asioita tai tilanteita, joita olen tottunut pelkäämään lapsesta asti, niin sanottua opittua pelkoa. Usein pelkäämme myös asioita, joita ei järjellisesti edes kannattaisi pelätä. Mutta silloin, kun elämässä on tullut todellisia vaarallisia tilanteita, jopa hengenvaarallisia, niin usko on näyttänyt voimansa ja antanut rauhan. Ulkoiset olosuhteet eivät ole voineet riistää sisäistä uskon tuomaa rauhaa. Tästä olen päätellyt, että koska usko on lahjaa, sitä annetaan sen mukaan kuin kulloinkin tarvitsemme. Miksi siis pelkäisimme?
VIIKKO 4: Mutta kuinka he voivat huutaa avukseen sitä, johon eivät usko? Kuinka he voivat uskoa siihen, josta eivät ole kuulleet? Kuinka he voivat kuulla, ellei kukaan julista? Room. 10:14
Olen katsonut Vikings – sarjaa, joka on historiallinen draama viikinkien ajoista Skandinaviassa. Sitä katsoessa on useamman kerran noussut kiitollisuus siitä, että kristinusko on tavoittanut myös meidän pohjoiset rantamme. Onhan se ihmeellistä, että aikanaan kaukana Lähi-Idässä tietyt ihmiset vakuuttuivat niin voimallisesti siitä, kuka Jeesus on, että Hänestä oli pakko lähteä kertomaan oman henkensäkin uhalla. Ja että sanoma Raamatun Jumalasta levisi niin nopeasti, muuttaen ihmissydämiä ja kokonaisia maanosia. Missä vaiheessa olemme unohtaneet, mitä hyvää kristinusko on meille antanut, niin ajalliseen kuin iankaikkiseen elämään? Jos minulle ei olisi lapsena kerrottu Jeesuksesta, mistä olisin saanut avun, kun aikuisena tuli hätä siitä, mihin olen matkalla? En halua unohtaa, kuka ainoana antoi sieluuni rauhan. Hänestä haluan kertoa muillekin!