mennessä Missionmen | elo 16, 2020 | Yleinen
Anteeksiantaminen on ihmiselle yksi vaikeimmista ja samaan aikaan yksi helpoimmista tehtävistä. Se on ensimmäisiä asioita, joita opetamme anteeksi pyytämisen lisäksi pienelle lapselle ja jolta myös edellytämme kykyä antaa välittömästi anteeksi jo hiekkalaatikolla. Sille kaverille, joka kippasi kämmensyrjällään vastatehdyn kakun kumoon tai sille, joka sanoi pahasti tai ei ottanut leikkiin mukaan.
Milloin viimeksi itse annoit anteeksi? Entä oletko joutunut pyytämään sitä? Mitä sinulle vastattiin?
Ihmissuhteiden kiemuroissa, vihapuheiden pauloissa ja maailmanajassa, jossa on kovin helppoa toimia ennen kuin ajatella, korostuu anteeksiantamisen ja -pyytämisen merkitys entistään. Vaikeiden lähisuhteiden lisäksi elämässä saatetaan syleillä ylisukupolvisia traumoja, sukujen selkkauksia tai omien vanhempien ymmärtämättömyyttä. Kannetaan kaunaa ja katkeruutta. Monet mielipahaa aiheuttaneista vääryyksistä saattavat näyttää ulkopuolisinkin silmin tarkasteltuna todellisilta epäoikeudenmukaisuuksilta. Anteeksiannosta puhuttaessa joutuu automaattisesti pohtimaan myös monia eettisiä kysymyksiä kuten sitä, voiko vaikkapa raakoihin väkivaltaisuuksiin, suoranaisiin murhiin tai vapaudenriistoon syyllistyneelle mitenkään antaa anteeksi? Entä minkä asteista henkistä selviytymistä, edeltävää ajatustyötä, oivalluksia ja prosessointia se edellyttää?
Kristityn kutsumuksena on nähdä Jumalan kuva jokaisessa lähimmäisessä. Myös siinä, joka on kohdellut väärin. Se tarkoittaa monesti omien tuntemusten ja ihmispsykologian lainalaisuuksien yli kävelemistä ja ohittamista, mutta kutsuu meitä eräällä tavalla myös uudelleenohjelmoimaan näitä järjestelmiä. Palauttamaan niin sanotusti aivojen tehdasasetukset ja aloittaa puhtaalta pöydältä uuden informaation varassa. Omalle mielelleen voi tutkitustikin tehdä ihmeellisiä asioita. Tässä tapauksessa sitä voi ohjata anteeksiannon vapauttaville ja puhdistaville lähteille siitäkin huolimatta, että alku olisi ainoastaan ahdistavaa.
Anteeksi voi antaa siitäkin huolimatta, ettei hyväksyisi sitä vääryyttä, jonka kohteeksi on joutunut. Anteeksi voi antaa, vaikka olisi vihainen eikä pystyisi unohtamaan tapahtunutta. Paavalikin myönsi vihan syntymisen mahdollisuuden ja totesi efesolaisille: “Vaikka vihastuttekin, älkää tehkö syntiä.” Vihan tunteessa ei siis sinänsä ole mitään pahaa. Se on yksi tunne muiden joukossa ja voi parhaimmillaan lisätä myös itsesuojeluvaistoa ja auttaa asettamaan rajoja. Ne taas ovat omiaan luotsaamaan pois elämää tuhoavien voimien läheisyydestä. Rikkomuksille ei tarvitse tieten tahtoen asettaa itseään alttiiksi, eikä niitä tarvitse lähtökohtaisesti sietää. Anteeksiantaminen on irti päästämistä ja aseiden laskemista – ei sitä, että sanoisi syylliselle, että teepä tuo tekosi uudelleen. Tai että julistaisi hänet syyttömäksi. Anteeksiantaminen on tietoinen teko, tahdon asia ja joskus pitkäkin prosessi.
Kristitty voi ja hänen pitää antaa anteeksi myös itselleen. Joidenkin mielestä tämä on usein jopa se vaikein osuus. Olemme saattaneet kokea paljon ulkoapäin tulevaa vääryyttä, mutta olemme osanneet tehdä väärin myös itsellemme. Olemme voineet kohdella itseämme mielivaltaisesti, ankarasti ja kohtuuttomasti, sekä soimata itseämme jokaisesta väärästä valinnasta tai teosta; huonosti muotoillusta lauseenparresta merkityksellisessä tilanteessa. Siitä, miten kasvatimme lapsemme tai jätimme kasvattamatta. Sillä seurauksella, että jäljellä on syyllisyyden tunteen lisäksi syvä häpeän tunne.
Mikään ei vapauta samalla tavalla kuin anteeksianto. Mikään ei puhdista mieltäsi yhtä voimallisesti kuin kaunasta ja katkeruudesta vapaaksi päästäminen. Asioiden taakse jättäminen kantaa hedelmää, eheyttää ja virkistää. Se ei muuta sinuun kohdistuneita vääriä tekoja hyviksi, mutta se muuttaa oman suhtautumisesi niihin.
Jeesuksen kehotuksen mukaan meidän tulisi lähtökohtaisesti aina pyrkiä antamaan anteeksi, olivatpa olosuhteet tai itse teot minkälaisia tahansa. Siinä on itse kullekin haastetta loppuelämäksi, mutta yksin siihenkään ei tarvitse pystyä. Kristus kulkee vierelläsi niin anteeksiannon kuin anteeksipyytämisenkin hetkellä. Hän vahvistaa sinua juuri silloin, kun anteeksiantaminen on kaikkein vaikeinta ja haavasi syvimpiä. Lisäksi Jumala itse antaa sinulle anteeksi yhä uudestaan ja uudestaan. Hän ei pidä kerroista lukua tai rastita niillä ruutuvihkoaan.
“Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.” (Matt. 6:14-15)
mennessä Missionmen | elo 16, 2020 | Yleinen
Taisin olla 10-vuotias istuskellessani eräänä sunnuntai-iltapäivänä isoäitini olohuoneen kirjahyllyn edessä. Mehulasi oli jäänyt keittiöön siirryttyäni olohuoneeseen ihastelemaan hänen alahyllyille asettelemiaan erilaisia pieniä matkamuistoja ja ylempää löytyviä värien mukaan huolellisesti lajiteltuja kirjojaan. Itse en ollut käynyt Turkissa, Espanjassa sen paremmin kuin Kreikassakaan, joten viuhkat ja pienet muovifiguurit tekivät minuun suuren vaikutuksen. “Saanko, mummi, nämä koriste-esineet sitten kun sinä kuolet?” Näin jälkeenpäin on helppo ymmärtää miksi kymmenvuotiaan totinen kuoleman jälkeisiin olosuhteisiin ja asiantiloihin liittyvä kysymys laukaisi mummissa hersyvän naururemakan, mutta silloin olin enemmän kuin tosissani. Halusin itselleni joka ikisen flamenco-tanssijan, simpukoista tehdyn korurasian ja kansallispukuisen pikkunuken. Mummi viittasi toiveisiini kirjaimellisesti kintaalla, asetti käsivartensa kirjahyllyn reunalle yhdeksänkymmenen asteen kulmaan ja näytti, kuinka kättä siististi pintaa pitkin siirtämällä tavarat saataisiin katoamaan mustaan jätesäkkiin alta aikayksikön. “Tämän teette sitten kun mummi kuolee, koska mitään ei mummi täältä mukaansa saa!”
Mummi oli oikeassa. Emme saa täältä mukaamme mitään. Emme yksinkertaisesti yhtään mitään. Asia kristalloitui mielessäni jälleen viime sunnuntaina, kun kirkkovuoden teemana oli katoavat ja katoamattomat aarteet. Evankeliumitekstin äärellä ajatukset lähtivät laukkaamaan ja koin hetkellisesti syvää kutsumusta kaikenlaisen hamstraamisen lopettamiseen ja entistäkin näkyvämmän minimalismin toivottamisen tervetulleeksi elämääni. Maallisen omaisuuden ja rikkauksien tavoittelu johtaa helposti itsekkääseen elämänasenteeseen yleisemminkin, ja lopputuloksella on harvoin mitään tekemistä ehkä alkuperäisenä tavoitteena olleen onnellisuuden lisäämisen kanssa. Aivan! Tässä yhteydessä kuulit sanaparin onnellisuuden lisääminen. Se on inhimillinen tavoite, jossa ei sinänsä ole mitään väärää tai hämmästeltävää, mutta joka voi itsetarkoitukseksi muuttuessaan saada epäterveitä muotoja tai seurata vahingollisia hankintapolkuja. Onnellisuuden lisääntyminen kun ei tunnetusti korreloi omaisuuden lisääntymisen kanssa.
Mitä sitten on katoamaton omaisuus ja mistä sellaista voisi itselleen saada? Esimerkiksi henkinen ja hengellinen hyvinvointi. Tunnollisesti tarkistettu arvomaailma. Eettisesti kestävä käyttäytyminen. Kiistatonta katoamatonta pääomaa on myös usko Jeesukseen Kristukseen ja hänen suureen sovitustyöhönsä. Usko ei maksa mitään, ja – sikäli sitä ei vielä henkilökohtaisesti omista – sen hankkimisen voi aloittaa vaikka viemällä itsensä säännöllisin väliajoin sanan äärelle. Kirkkoon tai verkkoon. Mahdottoman yksinkertaista!
Koronapandemia on muuttanut maailmaa merkittävästi. Se on muuttanut ihmisten kulutustottumuksia ja sitä myöten myös heidän arvomaailmaansa. Tai ehkä päinvastaisessa järjestyksessä? Pandemian seurausten viralliset loppuyhteenvedot odottavat vielä lausumistaan, mutta jo nyt on selvää, että jokainen meistä voi tehdä loppuelämänsä merkityksellisyyden kannalta juuri niin isoja päätöksiä kuin itse haluaa vaikkapa seuraavalla sekunnilla. Mikä voisi olla uuden suunnan ottamiselle parempi hetki kun poikkeusolojen jälkeinen pieni tai suurempikin ahdistus? Suosittelen aloittamaan siitä Jeesuksesta. On sitten jotakin ikiaikaista takataskussa siinä vaiheessa kun täällä viimeisen kerran hengähtää!
“Rikkaan oli täältä lähdettävä yhtä alastomana kuin hän oli äitinsä kohdusta tullut, eikä hän voinut viedä mukanaan mitään siitä, minkä oli vaivaa nähden koonnut. Juuri tämä on kipeä kärsimys: sellaisena kuin hän oli tullut, hänen oli myös lähdettävä. Mitä hyötyä oli siis siitä, että hän oli nähnyt vaivaa – tuulen hyväksi!” Saarn. 5:14-15.
mennessä Missionmen | elo 16, 2020 | Yrittäjyys
1. Kuka olet ja mikä on yrityksesi?
Olen Pesosen Kati, Prafit Oy:n toimitusjohtaja. Prafit suunnittelee, myy ja valmistaa erikoiskalusteita sekä toimii alumiinitukkurina Turun Urusvuoressa 13 henkilön voimin.
2. Mikä sai sinut alun perin ryhtymään yrittäjäksi? Epäilitkö asiaa missään vaiheessa?
Prafit Oy toimii jo toista sukupolvea. Isäni ja tätini mies perustivat yrityksen vuonna 1975. Vuoden 2010 sukupolven vaihdoksen jälkeen minä, sisareni ja serkkumme jatkoivat yrityksen toiminnassa.
Päätös ei missään tapauksessa ollut helppo, eivätkä ensimmäiset vuodetkaan vakuuttaneet siitä, että päätös olisi ollut oikea. Mutta hiljalleen, vuosien saatossa olemme kukin löytäneet paikkamme ja roolimme yrityksen toiminnassa. Tällä hetkellä olen tyytyväinen valintaani.
3. Kuinka usein joudut motivoimaan itseäsi yrittämisessä? Minkälaisia tilanteet ovat?
Alkuvuosina jouduin motivoimaan itseäni lähes päivittäin. Taantuman myötä jouduimme ensitöiksemme irtisanomaan ja lomauttamaan henkilökuntaamme. Se oli raskasta. Jouduin hokemaan itselleni päivittäin: ”Minun työtäni on ajatella yrityksen parasta.” Asiakaskuntamme rakenne muuttui myös taantuman ja sukupolven vaihdoksen myötä ja uskoni yrityksen tulevaisuuteen oli välillä lujilla. Isäni ja muut pitkänlinjan yrittäjät kuitenkin tukivat ja muistuttivat, että vuosikymmenten aikana on aiemminkin oltu hankalissa tilanteissa ja niistä on selvitty. Vähitellen aloin luottaa siihen, että oikeilla päätöksillä, joustavalla toiminnalla ja kovalla työllä tulemme pärjäämään.
4. Mitkä ovat kolme parasta asiaa omassa työssäsi?
Vapaus, päätösten tekeminen ja yhtiökumppanini & muut kollegat ja työyhteisömme (huonokin) huumori!
5. … entä mitkä huonoimmat?
Ajoittain vastuu tuntuu raskaalta kantaa ja toisinaan myös se, kuinka kiinni yrityksessä on.
6. Kuinka huolehdit työ- ja vapaa-ajan erottamisesta ja onko se vaikeaa?
Lasten syntymien myötä työ- ja vapaa-ajan erottamisesta on tullut helpompaa. Pyrin nykyään saapumaan kotiin kohtalaiseen aikaan niin, että joka päivä ehdin olla lasten kanssa ennen iltapuuhia. Lapset auttavat unohtamaan työhön liittyvät murheet ja laittamaan asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Toki haastavissa ja stressaavissa tilanteissa asiat nousevat iltaisin pintaan ja tulevat uniin. Mutta stressaavien asioiden kynnys on noussut – ihan pienillä työasioilla en enää nykyään iltaisin päätäni vaivaa.
7. … entä omasta hyvinvoinnistasi?
Oma itse jää valitettavasti liian vähälle tällä hetkellä. Mutta pyrin tapaamaan ystäviä, sekä ulkoilemaan ja liikkumaan viikoittain riittävästi. Uni on tärkeää. Yöunien on pysyttävä riittävän pitkinä.
8. Minkälaisia vinkkejä antaisit yrittäjän uraa pohtivalle ja mistä häntä varoittaisit?
Aloittelevalla yrittäjällä tärkeimmät asiat ovat mielestäni innokkuus, kiinnostus ja intohimo. Pitää olla paloa tehdä sitä työtä millä uransa aikoo luoda. Tämän lisäksi tärkeitä ovat verkostoituminen ja tukiverkosto, sekä suunnitelmat hyvän ja pahan päivän varalle. Lisäksi on vielä otettava huomioon mahdollisuus selvitä alkuaika vain välttämättömällä. Käteen jäävä raha saattaa olla riittämätön alkukuukausina. Opettele sietämään epävarmuutta. Varoittaisin kaikenlaisista kuopista, joihin on mahdollista kompastua. Niihin liittyen: keskustele asioista verkostosi kanssa ja nuku aina yön yli ennen lopullista päätösten tekemistä.
9. Mitä sanoisit parikymppiselle itsellesi?
Helpommallakin olisit päässyt, mutta vähemmän oppinut.
10. Mitä sanoisit viruspandemian seurausten ääressä kamppailevalle kollegallesi?
Tämä on ohimenevää. Ole asiakaslähtöinen, ole kiinnostunut sidosryhmistäsi, opettele reagoimaan nopeasti ja koita nähdä muutos positiivisena sysäyksenä jollekin uudelle. Sisulla!
mennessä Missionmen | elo 16, 2020 | Yleinen
Kristityt elävät juuri nyt erityistä odotuksen aikaa. Adventtinakin odotetaan, mutta se on erilaista odotusta. Nyt odotetaan nimittäin Pyhää Henkeä ja sen vuodattamista, mikä tapahtuu kirkkovuodessa helluntaina eli tarkalleen ottaen tulevana sunnuntaina. Silloin juhlitaan myös seurakunnan syntymistä.
Jeesus lupasi taivaaseen astuessaan opetuslapsilleen ja kaikille omilleen Pyhän Hengen. Sen on täytynyt olla jännittävää ja se on sitä edelleen. Sen lisäksi, että mestari taas kerran otti ja hävisi, hän lupasi jotakin seuraajiensa vahvistukseksi, opastajaksi, puolustajaksi ja lohduttajaksi. Mutta minkälainen Pyhä Henki olisi olemukseltaan? Miltä sen saaminen tuntuisi? Entä mitä se meille tekee ja kuinka se meissä toimii?
Näitä asioita eivät opetuslapset vielä tienneet, mutta mielikuvia niistä tuli varmaankin luotua ja toiveita ladattua. Jeesuksen puheiden perusteella ajatuksissa saattoi olla haave omasta henkilökohtaisesta, vieläpä ilmaisesta asianajajasta, joka voimaannuttaisi vastavirroissa ja puolustaisi lakkaamatta sivaltavinkin sanankääntein. Sellainen Pyhä Henki oikeastaan onkin. Puolestapuhuja, joka kapuaa kovaäänisesti korokkeelle aina silloin, kun oma äänemme on maailman tuulissa liian heikko ja voimaton.
Johanneksen evankeliumin seitsemännessä luvussa Jeesus sanoo: “Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon! Joka uskoo minuun, hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat.” Sen selkeämpää käskyä ei oikein voi enää antaa. Siinä Jeesus sekä kutsuu että lupaa. Hän pyytää luokseen, sillä hänen luonaan lähtee jano. Ihmisen sisimmästä kumpuavilla elävän vesien virroilla hän tarkoittaa juuri Pyhää Henkeä, jonka kaikki häneen uskovat tulisivat saamaan. Siltä Pyhän Hengen vaikutuksen ihmiskehossa pitäisi parhaimmillaan tuntuakin: aivan kuin jotakin kristallinkirkasta vettä virtailisi päästä jalkoihin ja puhdistaisi kaiken mennen tullen. Vettä, joka sammuttaa hengellisen janon – ja myös nälän – ikuisiksi ajoiksi. Pyhä Henki on virta, joka voimaannuttaa, uudistaa ja eheyttää. Se on lämpö, joka tuntuu sielussa ja sydämessä asti.
Pyhän Hengen voimasta ja vaikutuksesta me kristityt myös taitamme täällä matkaamme. Saman Hengen avulla voimme johdattaa muitakin janoisia lähteelle ja huolehtia siitä, että heidänkin janonsa sammuu. Pyhä Henki varustaa meidät arkeen ja juhlaan, kaikkeen siihen mitä teemme ja puhumme, kuinka kohtaamme muita ihmisiä ja suhtaudumme heihin. Se antaa voiman työhön ja työttömyyteen, ja auttaa meitä käsittelemään keskeneräisyyttämme. Tämä puolustaja on kanssamme silloin, kun viha puskee läpi tai olemme ahdistuneita ja alakuloisia. Se syöksyy kuvioihin, kun teemme hätäisiä ratkaisuja tai virheellisiä valintoja. Se on luonamme myös silloin, kun ei tunnu miltään. Ja erityisesti silloin, kun ei tunnu miltään, Pyhä Henki puhuu ja toimii puolestamme. Pitää kiinni ja rukoilee. Ottaa yhteyden Isään Kaikkivaltiaaseen ja sanoo, että tämän ihmislapsen vierellä vartioidaankin nyt silmät selällään. Puolustajamme Pyhä Henki on läsnä kaikissa elämämme kivuissa ja murtumissa. Se ei hellitä meistä otettaan.
Pääsiäisen polkua ei ole vielä kuljettu loppuun. Lupaus Pyhästä Hengestä on merkittävä, ja tieto siitä pitää myös viedä eteenpäin. Siitä tehtävästä me kaikki olemme osalliset, ja siihen meidät kaikki on velvoitettu. Tehtävän toteuttamiseen ei tarvita ylemmällä taholla hyväksyttyjä viestintälinjauksia tai huippuunsa koulutettua puhetaitoa ja verbaalista ilmaisukykyä. Riittää, että kerrot lupauksesta yksinkertaisen konstailemattomasti: Pyhä Henki on luvattu meille kaikille. Me kaikki voimme sen saada. Kristuksen lupauksella ei ole viimeistä lunastuspäivää, mutta siihen kannattaa silti tarttua niin pian kuin mahdollista!
mennessä Missionmen | elo 16, 2020 | Yleinen
Raamatun ensimmäisissä jakeissa kerrotaan siitä, kuinka Jumala loi taivaan ja maan. Maa oli autio, tyhjä ja pimeä, kunnes Jumala sanoi: “Tulkoon valo!” Ja koska valo oli “hyvä”, hän erotti valon pimeydestä ja nimitti sen päiväksi. Pimeys taas sai luvan olla yö. Oikeastaan näillä erotuksilla mennään tänäkin päivänä, eikä kukaan kyseenalaista sitä onko yöllä pimeää ja päivällä valoisaa – paitsi korkeintaan joku pohjoisen pallonpuoliskon skandinaavi keskikesän juhlissaan.
Valo ja pimeys ovat aina herättäneet käsitteinä vahvoja tunteita. Niihin on liitetty monenlaisia mielikuvia ja ne ovat olleet voimakkaasti latautuneita. Se on täysin ymmärrettävää erityisesti juuri omalla leveyspiirillämme, missä talven pimeys väsyttää ja kesän valo voimaannuttaa enemmän kuin kenties missään muualla. Kaikki eivät kuitenkaan koe kevään lisääntyvää valoa yksinomaan positiivisena asiana, vaan katselevat sen kaiken paljastavaa puolta suorastaan pelonsekaisin tuntein. Sekin on ymmärrettävää juuri siksi, että valon ja pimeyden vaihtelu neljän eri vuodenajan välillä on meillä niin voimakasta. Väittävät, että suomalainen geeniperimä on myös melankoliaan taipuvainen.
Useimmat meistä saavat valosta kuitenkin iloa, puhtia ja lisäenergiaa. Se näkyy erityisen hyvin tällaisena koronakeväänä. Pahin alakulo ja huoli tulevaisuudesta astuvat ainakin askeleen taaksepäin valon lisääntyessä. Itse kiitän Jumalaani siitä, ettei pandemia saanut alkuaan vaikkapa lokakuun harmaudessa, jolloin edessä olisi ollut kotikaranteenin lisäksi monen kuukauden pimeä ja kylmä ajanjakso. Viruksen lopullinen kulku, kurvit ja kohtalo ovat vielä hämärän peitossa, mutta mikäli tilanteesta ei olla vielä ensi lokakuuhun mennessä päästy ulos, ovat käytettävissä olevat selviytymiskeinomme todennäköisesti kuitenkin paremmat mitä ensimmäisen aallon aikana. Ehkä silloin pystymme luomaan itsekin tarvittavaa valoa elinympäristöömme, jos ei muuten niin pakon edessä?
“Mutta te, ystävät, ette elä pimeydessä, eikä tuo päivä pääse yllättämään teitä kuin varas. Te kaikki olette valon ja päivän lapsia. Me emme kuulu yölle emmekä pimeydelle.” (1. Tess. 5:4-5) Piditpä sitten omassa arjessasi valosta tai pimeydestä, on hyvä muistaa, että maailman valo on Jeesus ja hänessä pimeys väistyy. Se valo vie syntisen ihmisen kirkkauden maailmaan ja sen valokeilan alle on hyvä asettaa itsensä viimeistään tänään.
