mennessä Missionmen | elo 11, 2020 | Yleinen
Ensi sunnuntaina kirkkovuodessa vietetään Hyvän paimenen sunnuntaita. Eletään siis pääsiäisen jälkeistä aikaa, jolloin ylösnoussut Jeesus ilmestyy opetuslapsilleen ja puhuttelee heitä milloin missäkin. Hyvän paimenen sunnuntain evankeliumikatkelmassa Jeesuksella on asiaa Simon Pietarille, jolta hän tivaa yhteensä kolme kertaa rakastaako tämä häntä (ks. Joh. 21:15-19). Pietarin epätoivoisten “totta kai minä rakastan” -tyyppisten vakuuttelujen jälkeen seuraa aina Jeesuksen hänelle osoittama kehotus pitää tavalla tai toisella huolta lampaistaan, eli muista seuraajistaan, ja ruokkia heitä. Kysymystä siis seuraa vastaus ja vastausta kehotus yhteensä kolme kertaa peräkkäin. Joku voisi ajatella sanailun olevan aikamoista jankkaamista, mutta lähempi tarkastelu antaa tilaa monille tärkeille oivalluksille.
Evankeliumitekstissä ylösnoussut Jeesus on siis juuri kuulustellut tärkeimmältä seuraajaltaan Pietarilta tämän motiiveja ja halunnut vakuuden siitä, että tämän opettajaansa kohtaan tuntema rakkaus on totta ja elävää. Pääsiäisen jälkeen meidän tulee kysyä myös itseltämme mitä ylösnousseen rakastaminen ja seuraaminen juuri omassa elämässämme tarkoittaa ja mihin olemme valmiita sitoutumaan. Teemme kauppaa ja hiomme sopimusehtoja. Lopuksi piirrämme karttaa, kaivamme kompassin, tarkistamme suunnan ja jos hyvin käy, lähdemme matkaan. Tai oikeastaan jatkamme jo kasteessa alkanutta matkaa. Pääsiäisen jälkeinen aika sopii kaiken kaikkiaan oivallisesti itsetutkisteluun ja se kannattaa käyttää hyödyksi.
Sen lisäksi, että evankeliumitekstin dialogi on osoitus Jeesuksen tarpeesta saada tieto Pietarin kokonaisvaltaisesta antautumisesta ja hänen tahtotilastaan rakastaa Jeesusta, se ilmentää Jeesuksen tarvetta saada tietää samat asiat meidän kaikkien kohdalla. Hyvä paimen haluaa meidän kaikkien sitoutuvan hänen seuraamiseensa täydestä sydämestämme. Jeesukselle ei ole yhdentekevää miten me häneen suhtaudumme ja rakastamiseen panostamista koskeviin kysymyksiin odotetaan rehellistä vastausta. Toisaalta on hyvä muistaa, että kristinuskon perusta ei varsinaisesti ole siinä, millä intensiteetillä me osaamme, pystymme ja kykenemme minäkin hetkenä Jumalaa rakastamaan; sanoohan Johanneskin ensimmäisessä kirjeessään: “Siinä on rakkaus, ei siinä että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä että hän on rakastanut meitä.” Jeesus on ennemminkin kiinnostunut elämämme prioriteettijärjestyksistä ja siitä haluammeko rakastaa häntä – tai haluammeko yrittää rakastaa.
Yksi tarinan äärellä esiin nousevista helpottavista havainnoista on se, miten Jeesus kuitenkin lopulta hyväksyy sen rakkauden, jota ihminen voi ja pystyy häntä kohtaan tuntemaan ja osoittamaan. Jeesus ei kritisoi tai tuomitse pientä, vaatimatonta ja epätäydellistä ihmisrakkautta, vaan suhtautuu siihen laupiaan armahtavasti ja siirtyy asiassa eteenpäin. Ihminen voi tänäänkin rakastaa Jumalaansa korkeintaan vain sillä rakkauden määrällä ja laadulla, mitä hänen varannoistaan ja psykofyysisestä olemuksestaan milläkin hetkellä irtoaa, ja se riittää Jumalalle kaikessa vajavaisuudessaan. Samaa laupeutta voisimme soveltaa itse omiin lähimmäisiimme ja iloita siitä rakkaudesta, jota heiltä saamme, riippumatta siitä vastaako se omia kulloisiakin tarpeitamme ja laatustandardejamme.
Jeesus teki Pietarista niin sanotun kallion eli tärkeimmän seuraajansa, antoi hänelle taivasten valtakunnan avaimet ja käski häntä ruokkimaan lampaitaan. Olemaan siis hyvä ja toimimaan vastuuntuntoisesti muita ihmisiä ja kaikkia Jeesuksen seuraajia kohtaan. Voimme myös ajatella, että Pietarin lisäksi ruokkimispyynnössä puhutellaan ihmisiä yleisesti ottaen ja kutsutaan heitä toimimaan rakkaudellisesti toinen toistaan kohtaan. Jeesus kutsuu meitä tämän tästä keskinäiseen rakkauteen myös yhdellä tunnetuimmalla ja lainatuimmalla opetuksellaan rakkauden kaksoiskäskystä. Lisäksi Jeesus rukoili kristittyjen yhteyden puolesta ja yksi osoitus siitä on Johanneksen evankeliumista löytyvässä jäähyväisrukouksessa: “Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut, [–] jotta heissä pysyisi sama rakkaus, jota sinä olet minulle osoittanut, ja jotta minä näin pysyisin heissä.” Pidetään huolta toinen toisistamme erityisesti poikkeusoloissa ja erityisesti silloin, kun kaikkein vähiten huvittaisi, eikä jätetä tarttumatta Jeesuksen omaan kädenojennukseen. Sitä Jeesus meiltä haluaa, sitä hän arvostaa juuri nyt!
mennessä Missionmen | elo 11, 2020 | Yleinen
Pääsiäinen on yksi kristillisten kirkkokuntien suurimpia juhlia ja juuri nyt kirkkovuodessa eletään niin sanottua hiljaista viikkoa. Sen aikana on mahdollista kulkea Jeesuksen kanssa hänen ristin tietään ja seurata koko kärsimyshistoriaa aina pääsiäisaamun valkeuteen ja tyhjään hautaan asti. Viimeisen viikon aikana ennen vangitsemistaan ja lopullista tuomiotaan Jeesus kävi opetuslastensa kanssa läpi monenlaisia vaiheita. Raastavimmiksi kokemuksiksi nousevat ne hetket, joissa Jeesusta ruoskitaan, häväistään ja pilkataan. Tilanteet, joissa syljetään hänen ylleen ja jopa hakataan hänen päätään ruokokepillä. Nämä Raamatusta löytyvät kuvaukset puistattavat yhä pienen ihmisen mieltä yli 2000 vuotta myöhemmin.
Luterilaisessa kirkossa hiljaista viikkoa kutsutaan myös nimityksillä kärsimysviikko tai piinaviikko. Ajattelen, että näissä nimityksissä Jeesuksen pääsiäistä edeltävän tuskan ja ahdistuksen määrä ja laatu tulevat jotenkin paremmin kuvatuiksi. Kuluvasta viikosta ja sen alkuperäisestä hengestä voisi löytää yhtymäkohtia myös nyt elettävään aikaan. Ajattelen, että meneillään oleva maailmanlaajuinen pandemiakatastrofi on sekin eräänlainen piina- tai kärsimysjakso. Kristillisen piinaviikon pimeydestä sen erottaa toki se, ettemme tiedä sen tarkkaa loppumisajankohtaa – vielä. Siitäkin huolimatta: se tulee ja on edessä. Sekin loppuu aikanaan.
Kirkkokunnissa hiljaisen viikon kärsimys päättyy tyhjän haudan iloon, pääsiäisaamun riemuun ja helpotuksensekaiseen ihmetykseen siitä, että Jeesus on todellakin noussut kuolleista. Samalla tavalla pandemiakurimuksen aikanaan taittuessa valo voittaa varjot ja aurinko valaisee vähitellen sielumme syvimmätkin sopukat. Saamme jälleen halata ystävää, jatkaa töitämme ja harrastuksiamme, olla pelkäämättä vastaantulijoita ja istua puistopenkillä jäätelö kädessä kymmenen muun paikalle löytäneen kanssa. Saamme tuntea samaa helpotuksensekaista ihmetystä siitä, että tuska on todellakin takanapäin. Maailma ei ole ehkä samanlainen kuin ennen, mutta se voi olla hyvällä tavalla erilainen. Kuten pääsiäisaamuna tyhjäksi osoittautunut hauta, saattoi tragediakin avata silmämme näkemään asioita, joita emme ennen nähneet, ja herkistää tuntosarvemme ilmiöille, joita emme ennen tunteneet. Mikä parasta, kokemus on voinut kääntää katseemme pysyvästi siihen, mikä on tärkeintä: ristiin.
“Puhe rististä on hulluutta niiden mielestä, jotka joutuvat kadotukseen, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima. Onhan kirjoitettu: – Minä hävitän viisaitten viisauden ja teen tyhjäksi ymmärtäväisten ymmärryksen.” 1. Kor. 1:18-19
mennessä Missionmen | elo 11, 2020 | Yleinen
Istuin muutama vuosi sitten kesämökkimme olohuoneen takan edessä hurmoksellisessa saunanjälkeisessä raukeudessa, tuijottelin tulta ja pitelin vieressäni laatikollista nuoruusvuosiltani peräisin olevaa paperitavaraa: kortteja, kirjeitä, päiväkirjoja, kalentereita ja sen sellaista. Tarkoituksenani oli päästä niistä eroon köyhän naisen pyrotekniikalla eli takkatuleen heittämällä. Viskoin tavaraa hiljalleen surman suuhun, kunnes silmiini osui yhdessä kortissa ollut teksti: “Huomisesta huolehtiminen ei poista huolta huomisesta, mutta se poistaa ilon tästä päivästä.”
Mainiosti sanottu.
Seuraavasta päivästä murehtiminen ei toden totta vähennä piirun vertaa siihen mahdollisesti sisältyvien vastoinkäymisten määrää, mutta muuttaa kuluvan päivän kulkua huomattavasti huonommaksi. Saman ajatuksen äärellä on juutalainenkin sanonta: “Älä murehdi huomisen huolista, sillä et tiedä, mitä tämä päivä tuo eteesi. Ehkä huomenna et ole elossa, jolloin olet kantanut huolta maailmasta, joka ei ole sinun.” Niinpä. Siis maailmasta, jota emme välttämättä tule edes näkemään. Viimeisen elinpäivänsä käyttäminen seuraavasta päivästä murehtimiseen olisi ehkä typerintä mitä voisi tehdä, noin niin kuin karkeasti ottaen.
Tutkimusten mukaan 55 prosenttia ihmisten murheista ja huolenaiheista koskee tulevaisuutta ja 35 prosenttia mennyttä. Vain 10 prosenttia liittyy käsillä olevaan päivään. Mietimme siis sitä, miten jonkin asia on elämässämme mennyt, kuinka olemme hommamme hoitaneet tai kuinka hoidamme niitä huomenna, emmekä niinkään sitä, mitä meille kuuluu juuri tänään, tässä hetkessä. Huomispäivää saatetaan myös ihan konkreettisesti pelätä. Tulevaisuus on tunnetusti epävarma, emmekä voi tietää mitä silloin tapahtuu tai mitä se pitää sisällään.
Sanotaan, ettei ihmisten murheita, huolia ja vastoinkäymisiä voi arvottaa, eikä niitä voi verrata keskenään. Rohkenen olla tästä aavistuksen eri mieltä. Sodan käynyt veteraanisukupolvi ei ymmärrettävästi pidä monia aikamme huolia todellisina – ei edes koronaviruspandemiaa, jos on uskominen siihen, mitä vanhusten ja yli 70-vuotiaiden käytöksestä on viime päivinä uutisoitu. Samaten absoluuttisessa köyhyydessä elävä jokapäiväisestä ruuastaan taisteleva lapsi ei oikeutetusti hahmota sitä, miksi hyvinvointivaltiossa kouluaan käyvän ikätoverinsa on säännöllisin väliajoin pakko saada tietojenkäsittelytarpeisiinsa uusimmat laitteistot, nopeimmat ohjelmistot ja nokkelimmat sovellukset. Jonkinlaista perspektiiviä erilaisiin huolenaiheisiin on siis mahdollista ottaa ja saada.
Yleisesti ottaen Jeesus kehottaa meitä eräänlaiseen huolettomaan elämänasenteeseen. Se on eri kuin vastuuttomuus, välinpitämättömyys tai se, että ajattelisimme kaikkien huolten olevan jotenkin turhia tai kuviteltuja. Kyllä tulevaisuuteen saa varautua. Sen sijaan Jeesus kehottaa meitä pysähtymään ja pohtimaan kuinka maailmamme avautuu juuri tästä hetkestä käsin.
Miltä se tuntuu ja osaanko ottaa päivän ja hetken kerrallaan? Jeesus opetti mitä on vääränlainen huolehtiminen ja kuinka se vie kaksi elintärkeää taitoamme: nähdä se, mikä lopulta on tärkeää ja olla kiitollinen. Jeesus ei kategorisesti kiellä siis kaikkea huolta. Hän ei väitä, ettei ihmisellä voisi olla murheita. Hän kieltää vain huomisesta huolehtimisen, koska se pitää kyllä itsestään huolen.
Rikkinäisen ja kipeän todellisuuden keskelläkin Jeesus rohkaisee luottamaan siihen, että olemme hyvän huolenpidon kohteena. Meitä rohkaistaan koko ajan katsomaan ympärillemme, tarkkailemaan enemmän, laajentamaan näkökulmaamme. Meitä rohkaistaan etsimään ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen hyvää tahtoaan elämässämme. Kristityn elämän suurimpia iloja on se, että hän voi luottaa rakastavaan ja huolta pitävään Jumalaan, joka ei koskaan päästä lapsiaan todelliseen vapaapudotukseen.
“Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se kyllä pitää itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.” (Matt. 6:34)
mennessä Missionmen | elo 11, 2020 | Yleinen
Toivo on yksi lukemattomista erilaisista tunteista, joita ihminen voi maailmassa kokea. Se on osa ihmispsykologiaa. Toivon tunnetta voi kokea muun muassa sairaana ollessaan; silloin, kun paranemisesta ei ole vielä täysiä takeita. Toivon tunne herää siinä vaiheessa, kun joku sisimmässä ilmoittaa siitä, että sairaudesta olisi kuitenkin mahdollista parantua. Tunteen herääminen johtaa usein myös olon kevenemiseen ja siinä samassa itse sairauskin on helpompi kantaa. Neuropsykologian alan asiantuntijat osaavat varmasti avata tämän kausaalisuhteen logiikkaa paremmin, ja jätänkin sen tehtävän kernaasti heille.
Toivottomuuden tunteen ottaessa ylivaltaa on hyvä miettiä sitä, mistä ennen on saanut elämäänsä uutta virtaa ja mikä on ladannut omia akkuja kaikkein tehokkaimmin. Tässä yhtälössä läheisillä ihmissuhteilla on monesti merkittävä roolinsa, kuten myös omalla jumalasuhteella. Toivoasi eivät ainakaan vähennä Jumalan eteen asettuminen, Jeesuksen pelastustöihin tutustuminen tai tietoinen pyrkimys säännölliseen sanan kuuntelemiseen, vaan saattavat ennen kaikkea lisätä sitä ratkaisevasti muutoin toivottomassa tilanteessa. Toivoa voi siis vahvistaa myös tietoisesti, eivätkä esittelemäni keinot ole varmasti sieltä huonoimmasta päästä. Toivo on tapa katsoa maailmaa, kipua ja kärsimystä kristillisestä viitekehyksestä käsin.
Toivo on vakiinnuttanut asemansa myös tieteellisenä tutkimuskohteena. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii Helsingin yliopiston ekumeniikan professori Risto Saarisen viime vuoden loppuun asti luotsaama toivonkin käsitteeseen ja olemukseen pureutuva Suomen Akatemian huippuyksikkö. Helmikuussa Suomen Kulttuurirahasto palkitsi Saarisen 35 000 euron suuruisella palkinnolla merkittävästä kulttuuriteosta – toivon ylläpitämisestä. Saarinen muistutti palkintoa vastaanottaessaan, että toivon vastavoima on pelko. Sitä on maailmassa juuri nyt erityisen paljon, eikä se auta ongelmien ratkaisussa.
Toivon kokemus kannattelee ihmistä vaikeina aikoina, valaa häneen uskoa koettelemuksista selviämiseen ja auttaa häntä siirtämään katseensa tulevaisuuteen. On sanomattakin selvää, että elämme juuri nyt aikoja, jolloin toivon tunteelle on aivan erityinen tilaus. Koronaepidemian keskellä kokemuksen selviämisestä tarvitsevat kaikkein kipeimmin ne, joiden työ ja toimeentulo ovat vaakalaudalla. Ne, jotka eivät osaa, pysty tai uskalla tehdä minkäänlaisia lyhyen tai pidemmän aikavälin laskelmia siitä, kuinka toimeentulo lähitulevaisuudessa vielä järjestyy. Toisaalta on myös selvää, että elämme tilanteessa, johon ei tarvita myöskään yhtään katteetonta toivo-lupausta, amerikkalaista self help -kirjallisuutta, ylioptimismia tai perusteetonta pelottomuuden pönkittämistä. Tilanne on monen kohdalla vakava, ja siihen on myös suhtauduttava vakavasti. Silti, siksi ja siitäkin huolimatta toivo elää ja jatkaa voittokulkuaan. Jeesus ei luvannut seuraajilleen helppoa elämää, mutta hän lupasi heille toivon. Toivon, että pystyt ottamaan toivosta kiinni!
“Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” Jer. 29:11.
mennessä Missionmen | elo 11, 2020 | Yrittäjyys
Siitäkin huolimatta, että hallitus ottaa nyt käyttöönsä toimia, joilla hillitään vääjäämättä edessä olevaa erityisesti pienyritysten konkurssiaaltoa, on meneillään oleva koronavirusepidemia aiheuttanut monille yrittäjille unettomia öitä. Vaikka kaikki mahdollinen tehtäisiin talouden haittojen minimoimiseksi ja yritysten rahoituksen turvaamiseksi, ei jyviä voi edessä olevaksi talouden takatalveksi riittää mitenkään kaikille pikkulinnuille. Se on tosiasia, jonka me kaikki tiedämme ja jolta emme voi sulkea silmiämme.
Olemme tulleet tilanteeseen, jossa päivän sana ei ole enää Wuhan vaan planeetta nimeltä Maa. Hengitysoireista, kuumeesta ja kuivasta yskästä ei kärsi enää kaukainen kiinalainen tehdastyöläinen, vaan yhä useammin oma naapuri, ehkä jopa perheenjäsen. Siinä eivät vessapaperimeemit tai somepostaukset lähikaupan tyhjistä säilykehyllyistä jaksa monia enää naurattaa.
Liikemiesten Lähetysliitossa olemme jo ilmaisseet tukemme seistä kaikkien yrittäjien takana tässä epätavallisessa tilanteessa, poikkeusolopainajaisessa, ja huolehtia omalta osaltamme heidän jaksamisestaan. Meille on sanomattakin selvää, minkälaisessa ahdingossa monet yrittäjät juuri nyt elävät. Olemme käytettävissä ja otamme myös vastaan ideoita siitä, kuinka voisimme juuri sinun mielestäsi olla parhaiten käytettävissä. Tapahtumamme ja tilaisuutemme on peruttu, mutta onneksi elämme digivallankumouksen jälkeistä aikaa: itse asiassa olemme sinua nyt lähempänä kuin koskaan!
Karulta näyttävän huomispäivän edessä on kuitenkin hyvä muistaa, että paremmat ajat koittavat joka tapauksessa. Ne ovat koittaneet 1930-luvun suuren laman, vuoden 1973 öljykriisin, 1990-luvun alun laman ja maailmanlaajuisen vuosiin 2007–2009 ajoittuneen finanssikriisin jälkeen, vain joitakin lähihistoriaan kuuluvia poimintoja tehdäksemme. Niistä on selvitty, niiden jälkeen on noustu jaloilleen ja päästy lopultakin elämään aikaa, jolloin kauhun vuodet ovat olleet muisto vain. Toisin sanoen osa historiankirjoitusta, ei enempää eikä vähempää.
Johanneksen evankeliumin neljännessätoista luvussa Jeesus lupaa jättää meidän sieluumme rauhan: “Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.” Kokemus tällaisesta rauhasta voidaan helpoimmin saavuttaa asettumalla tietoisesti Jumalan eteen, ottamalla lähikontaktia rukouksessa ja tuomalla kaikki omaa mieltä painavat asiat Hänen tarkasteltavakseen. Jeesus tietää mitä kaikkea maailmassa voi tapahtua ja tapahtuu. Sinulle ja minulle. Hän osasi lukea oman aikansa ennusmerkkejä ja Hän tietää, minkä keskellä elämme tänään. Juuri tässä tilanteessa ja hetkessä Raamatunkohdan loppukaneetti jäköön soimaan kaikkien meidän mieliimme: “Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.”
