mennessä Jouni Lehtimäki | maalis 11, 2021 | Yleinen
Ystäväni vaivutettiin koronan takia koomaan, ja pidettiin siinä neljä viikkoa. Se sai minut todella pysähtymään ja ajattelemaan ”ystävyyttä”. Mitä ystävyys tarkoittaa? Ensimmäinen ystävä päiväkodissa? Samanlaiset reput tai samat suosikkiohjelmat televiossa. Milloin viimeksi tapasin lukioaikaisia ystäviäni? Tai sen kanssa, jolle kerroin kaikki salaisuuteni. Verivalan vahvistamana? Totta puhuen, en ole edes varma, muistanko ensimmäisen ystäväni.
Suurin osa ystävyyssuhteista, joita muodostamme elämämme aikana, hajoavat valitettavasti ajan myötä. Varusmiestuvan ystävyys on vahvaa, mutta varusmiespalveluksen päätyttyä harvat näistä ystävyyssuhteista kestävät. Samoin rauhanturva- ja kriisinhallintatehtävissä syntyneet ystävyyssuhteet.
Ystävyys kestää erilaiset näkemykset sekä arvot, ja perustuu kunnioitukseen ja hyväksymiseen. Hyväksymme ystävät sellaisina kuin he ovat, koska he hyväksyvät meidät sellaisina kuin itse olemme. Ilman tätä todellinen ystävyys on vaikeaa. Hyväksymme myös ystäviemme virheet. Ilman tarvetta korjata niitä, tai itsekkäästi muuttaa ystävää omaksi eduksemme.
Moni meistä muistaa varmasti luottamusharjoituksen, jossa yksi henkilö kaatuu selälleen seisoma-asennosta ja silmät suljettuina, ja toinen henkilö on hänen takanaan ottamassa kiinni ennen törmäämistä maahan. Tämä on hyvä esimerkki luottamuksesta, joka on myös olennainen osa todellista ystävyyttä. Toiseen luottaminen tekee meistä haavoittuvia. Avaamme ja jaamme salaisuuksia. Tunnemme olomme turvalliseksi. Meidän on vain uskottava, että meitä ei vahingoiteta. Meidän täytyy luottaa siihen, että ystävät eivät loukkaa meitä.
Ystävyys ei katoa huonoina aikoina, ja ilmesty uudelleen, kun ongelmat ovat hävinneet. Ystävä ei valitse, milloin on ystävä. Ystävyys punnitaan juuri vaikeina aikoina, kun tarvitaan joku, jolle puhua tai olkapää, jota vasten itkeä. Ystävyydellä on elintärkeä merkitys nyt korona-aikana! Alussa mainitun ystäväni hapenottokyky ei vieläkään ole entisensä …!
Jouni Lehtimäki
Kirjoittaja on Suomen Liikemiesten Lähetysliiton hallituksen jäsen, varatuomari, oikeustieteen lisensiaatti sekä Kosovon Suomen kunniakonsuli.
mennessä Jouni Lehtimäki | elo 16, 2020 | Yleinen
Googlasin hetki sitten sanan ”luottamus”. Tulos oli yllättävä. Lukemattomia osumia ilman, että luottamus esitettiin todellisena suhtautumisena (asenne) johonkin henkilöön tai asiaan. Osumissa oli yrityksiä ja järjestöjä, jotka vannoivat luottamuksen nimiin. Rahoituslaitoksia, jotka tarjosivat luotettavia rahastoja. Vaalimainoksia. Hyväntekeväisyysrahastoja. Yhtä kaikki hyvin vähän luottamuksen lisäämisestä toista henkilöä tai jotakin asiaa kohtaan. Osuvasti monessa osumassa oli vieläpä kyse epäluottamuksesta. Hakutulosten joukosta löytyi muun muassa psykiatrin mainos, jossa tarjotaan apua petetyille ihmisille!
Luottamus on elämän perusta. Ilman sitä elämästä tulee sietämätöntä. Jatkuvaa taistelua paranoiaa vastaan. Hyvät ystävyyssuhteet perustuvat luottamukseen. Läheisyys riippuu luottamuksesta. Luulen, että jopa avioliittoja tuhoutuu enemmän luottamuksen puutteeseen kuin todelliseen uskottomuuteen.
Luottamus on välttämätöntä myös työpaikoilla. Jos esimiehet eivät luota alaisiinsa, he valvovat jatkuvasti, korjaavat “virheitä” ja muistuttavat tekemättömistä töistä. Kollegat, jotka eivät luota toisiinsa viettävät enemmän aikaa niin kutsutusti selkänsä varmistamiseen kuin minkään hyödyllisen työn tekemiseen.
Organisaatiot yrittävät aina leikata kustannuksia. Säästää. Mutta entäpä lisätehtävät, jotka johtuvat suoraan luottamuksen puutteesta? Erilaiset tarkastusosastot ovat olemassa vain sen takia. Yrityksillä on tapana kirjata pienimmätkin asiat sopimuksiin, koska ne eivät luota toimittajiin, urakoitsijoihin ja asiakkaisiin. Suuri osa hallinnollisesta työstä syntyy siksi, ”ettet voi nykyään luottaa kehenkään tai mihinkään”. Tarkistamme ja suoritamme asiat monesti itse, koska emme usko muiden tekevän niitä oikein – tai ollenkaan. Jos luottaisimme ja delegoisimme, kuinka paljon lisäaikaa saattaisi yhtäkkiä löytyä päivästä? Kuinka suuri osa työpaineesta katoaisi?
Minua hämmästyttää usein se, miten ihmiset väittävät olevansa täysin ylityöllistettyjä ja jatkuvan paineen alaisia, mutta eivät kuitenkaan tee sitä yhtä asiaa, joka todennäköisesti helpottaisi heidän taakkaansa: luottaisi enemmän muihin ihmisiin. Jokaiseen kokoukseen ei tarvitse osallistua itse. Jokaisesta muistiosta, raportista ja sähköpostista ei tarvitse saada kopiota. Tai lukea niitä. Salaliitot kuuluvat – lähes varmasti – yksinomaan kirjoihin tai elokuviin.
Aletaan siis luottaa. Ei odoteta, että muut luottavat. Ei ajatella aluksi, että vastapuoli – asiakas, yhteistyökumppani tai muu – varmasti pettää minut, vaan ajatellaan, että häneen voi luottaa. Käytetäänkö luottamusta sitten joskus kuitenkin väärin? Tietysti ja varmasti.
Elämä ei ole täydellistä, ja jotkut ihmiset eivät vain ole luotettavia. Luottamus tekee elämästä kuitenkin miellyttävämmän ja vähemmän stressaavan. Luottamuksen lisääntyminen synnyttää myös positiivisen luottamuksen kierteen!
”Jos joku tahtoo olla ensimmäinen, on hänen oltava kaikista viimeinen ja kaikkien palvelija.” (Mark. 9:35.)
mennessä Missionmen | elo 16, 2020 | Yleinen
Elokuun alku. Joka vuosi tähän aikaan aikuisestakin tuntuu siltä kuin koulut alkaisivat ja penaaliin olisi hankittava kiireellä uutta ja värikästä sisältöä. Minustakin, vaikken ole käynyt koulua enää kahteenkymmeneenviiteen vuoteen. Uusien alkujen kiehtova tunne on kuitenkin jäänyt elämään ja koska se tuntuu ihan hyvältä, en ole ajatellut siitä luopuakaan. Toisaalta kuka kieltää ostamasta värikyniä tai hankkimasta uutta reppua, jos sellaisia sattuisi juuri tähän aikaan vuodesta tarvitsemaan?
Tänä vuonna elokuun alku tarkoitti myös Liikemiesten Lähetysliitossa työntekijöiden toimistolle palaamista pitkän etätyöjakson jälkeen. Itse en olisi ainakaan maaliskuun 13. päivä työpöytäni äärellä tavaroita pakkaillessani osannut arvata, että tulen takaisin vasta elokuussa. Hyvä, etten tiennyt. Ikuisuudeltahan se olisi siinä vaiheessa kuulostanut, eikä kotitoimiston pystyyn pykääminen melkein viideksi kuukaudeksi olisi ajatuksena varsinaisesti kiihottanut. Puhumattakaan siitä ensimmäisen kymmenen viikon lähes totaalieristyksestä, johon melkein kaikki jouduimme. Nyt se on takanapäin ja kätemme tiukasti ristissä sen puolesta rukoillen, ettei uutta aaltoa ja rajoituksia tule. Omaa työtäni ja Lähetysliiton ystäviä ajatellen kaikkein harmillisinta oli kaiken kokoavan toiminnan täydellinen loppuminen, jonka moni sai tuntea nahoissaan. Joitakin toimintoja ja tapaamisia pystyimme onneksi siirtämään myös verkkoon lähinnä TEAMS-sovelluksen kautta pidettäviksi, mutta eivätpä ne totisesti aitoja reaaliaikaisia ihmiskontakteja ja -ääniä korvanneet.
Moni yrittäjä on palannut kesälomien jälkeen työelämässä niin sanottuun uuteen normaaliin, aivan kuten me Liikemiesten Lähetysliitossa. Harva asia on pandemiakevään jälkeen ennallaan. Varautumisen aste on noussut, erilaisia epävarmuustekijöitä otetaan entistä herkemmin huomioon, monenlaisten muuttujien ennakoinnin tasoa on parannettu ja nyt koetun kaltaisten virusepidemioiden leviämisen ehkäisemisen onnistumisen puolesta osataan rukoilla. Virallista lupaa kättelemiseen ja halailemiseen ei ole vielä annettu, joten nähtäväksi jää missä vaiheessa turvavälit ja etäisyydet siirtyvät lopullisesti historiankirjoihin – vaan siirtyvätkö koskaan? Entä jos ne jäävätkin jotenkin päälle, eivätkä ihmiset osaa enää luottaa läheisyyteen tai uskalla hipaistakaan lähimmäistään? Toivotaan, ettei niin käy. Se olisi erityisen kohtalokasta ainakin vanhuksille ja yksin eläville ihmisille.
Toivotan sekä sinut, itseni että meidät kaikki tervetulleiksi uuteen normaaliin. Jumala on luvannut olla kanssamme kaikessa ihmeellisessä – normaalissa ja epänormaalissa – sekä ottaa vastaan, jos tunnemme putoavamme. Tietynlaista putoamista on myös lomalta palaaminen riippumatta siitä, onko edeltävästi eletty koronakevättä vai ei, tai tunteeko työhön palaamisen yleisesti ottaen mieluisaksi. Työpöydällä olevat asiat tuntuvat helposti olevan vieraassa järjestyksessä, käyttäjätunnukset ja varsinkin salasanat kadoksissa, ja hyviksi havaituista rutiineista onkin yhtäkkiä vain hataria muistikuvia. Lohdun lauselma: kyllä se siitä. ”Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.” (Matt. 28:20)
mennessä Missionmen | elo 16, 2020 | Yleinen
Anteeksiantaminen on ihmiselle yksi vaikeimmista ja samaan aikaan yksi helpoimmista tehtävistä. Se on ensimmäisiä asioita, joita opetamme anteeksi pyytämisen lisäksi pienelle lapselle ja jolta myös edellytämme kykyä antaa välittömästi anteeksi jo hiekkalaatikolla. Sille kaverille, joka kippasi kämmensyrjällään vastatehdyn kakun kumoon tai sille, joka sanoi pahasti tai ei ottanut leikkiin mukaan.
Milloin viimeksi itse annoit anteeksi? Entä oletko joutunut pyytämään sitä? Mitä sinulle vastattiin?
Ihmissuhteiden kiemuroissa, vihapuheiden pauloissa ja maailmanajassa, jossa on kovin helppoa toimia ennen kuin ajatella, korostuu anteeksiantamisen ja -pyytämisen merkitys entistään. Vaikeiden lähisuhteiden lisäksi elämässä saatetaan syleillä ylisukupolvisia traumoja, sukujen selkkauksia tai omien vanhempien ymmärtämättömyyttä. Kannetaan kaunaa ja katkeruutta. Monet mielipahaa aiheuttaneista vääryyksistä saattavat näyttää ulkopuolisinkin silmin tarkasteltuna todellisilta epäoikeudenmukaisuuksilta. Anteeksiannosta puhuttaessa joutuu automaattisesti pohtimaan myös monia eettisiä kysymyksiä kuten sitä, voiko vaikkapa raakoihin väkivaltaisuuksiin, suoranaisiin murhiin tai vapaudenriistoon syyllistyneelle mitenkään antaa anteeksi? Entä minkä asteista henkistä selviytymistä, edeltävää ajatustyötä, oivalluksia ja prosessointia se edellyttää?
Kristityn kutsumuksena on nähdä Jumalan kuva jokaisessa lähimmäisessä. Myös siinä, joka on kohdellut väärin. Se tarkoittaa monesti omien tuntemusten ja ihmispsykologian lainalaisuuksien yli kävelemistä ja ohittamista, mutta kutsuu meitä eräällä tavalla myös uudelleenohjelmoimaan näitä järjestelmiä. Palauttamaan niin sanotusti aivojen tehdasasetukset ja aloittaa puhtaalta pöydältä uuden informaation varassa. Omalle mielelleen voi tutkitustikin tehdä ihmeellisiä asioita. Tässä tapauksessa sitä voi ohjata anteeksiannon vapauttaville ja puhdistaville lähteille siitäkin huolimatta, että alku olisi ainoastaan ahdistavaa.
Anteeksi voi antaa siitäkin huolimatta, ettei hyväksyisi sitä vääryyttä, jonka kohteeksi on joutunut. Anteeksi voi antaa, vaikka olisi vihainen eikä pystyisi unohtamaan tapahtunutta. Paavalikin myönsi vihan syntymisen mahdollisuuden ja totesi efesolaisille: “Vaikka vihastuttekin, älkää tehkö syntiä.” Vihan tunteessa ei siis sinänsä ole mitään pahaa. Se on yksi tunne muiden joukossa ja voi parhaimmillaan lisätä myös itsesuojeluvaistoa ja auttaa asettamaan rajoja. Ne taas ovat omiaan luotsaamaan pois elämää tuhoavien voimien läheisyydestä. Rikkomuksille ei tarvitse tieten tahtoen asettaa itseään alttiiksi, eikä niitä tarvitse lähtökohtaisesti sietää. Anteeksiantaminen on irti päästämistä ja aseiden laskemista – ei sitä, että sanoisi syylliselle, että teepä tuo tekosi uudelleen. Tai että julistaisi hänet syyttömäksi. Anteeksiantaminen on tietoinen teko, tahdon asia ja joskus pitkäkin prosessi.
Kristitty voi ja hänen pitää antaa anteeksi myös itselleen. Joidenkin mielestä tämä on usein jopa se vaikein osuus. Olemme saattaneet kokea paljon ulkoapäin tulevaa vääryyttä, mutta olemme osanneet tehdä väärin myös itsellemme. Olemme voineet kohdella itseämme mielivaltaisesti, ankarasti ja kohtuuttomasti, sekä soimata itseämme jokaisesta väärästä valinnasta tai teosta; huonosti muotoillusta lauseenparresta merkityksellisessä tilanteessa. Siitä, miten kasvatimme lapsemme tai jätimme kasvattamatta. Sillä seurauksella, että jäljellä on syyllisyyden tunteen lisäksi syvä häpeän tunne.
Mikään ei vapauta samalla tavalla kuin anteeksianto. Mikään ei puhdista mieltäsi yhtä voimallisesti kuin kaunasta ja katkeruudesta vapaaksi päästäminen. Asioiden taakse jättäminen kantaa hedelmää, eheyttää ja virkistää. Se ei muuta sinuun kohdistuneita vääriä tekoja hyviksi, mutta se muuttaa oman suhtautumisesi niihin.
Jeesuksen kehotuksen mukaan meidän tulisi lähtökohtaisesti aina pyrkiä antamaan anteeksi, olivatpa olosuhteet tai itse teot minkälaisia tahansa. Siinä on itse kullekin haastetta loppuelämäksi, mutta yksin siihenkään ei tarvitse pystyä. Kristus kulkee vierelläsi niin anteeksiannon kuin anteeksipyytämisenkin hetkellä. Hän vahvistaa sinua juuri silloin, kun anteeksiantaminen on kaikkein vaikeinta ja haavasi syvimpiä. Lisäksi Jumala itse antaa sinulle anteeksi yhä uudestaan ja uudestaan. Hän ei pidä kerroista lukua tai rastita niillä ruutuvihkoaan.
“Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.” (Matt. 6:14-15)
mennessä Missionmen | elo 16, 2020 | Yleinen
Taisin olla 10-vuotias istuskellessani eräänä sunnuntai-iltapäivänä isoäitini olohuoneen kirjahyllyn edessä. Mehulasi oli jäänyt keittiöön siirryttyäni olohuoneeseen ihastelemaan hänen alahyllyille asettelemiaan erilaisia pieniä matkamuistoja ja ylempää löytyviä värien mukaan huolellisesti lajiteltuja kirjojaan. Itse en ollut käynyt Turkissa, Espanjassa sen paremmin kuin Kreikassakaan, joten viuhkat ja pienet muovifiguurit tekivät minuun suuren vaikutuksen. “Saanko, mummi, nämä koriste-esineet sitten kun sinä kuolet?” Näin jälkeenpäin on helppo ymmärtää miksi kymmenvuotiaan totinen kuoleman jälkeisiin olosuhteisiin ja asiantiloihin liittyvä kysymys laukaisi mummissa hersyvän naururemakan, mutta silloin olin enemmän kuin tosissani. Halusin itselleni joka ikisen flamenco-tanssijan, simpukoista tehdyn korurasian ja kansallispukuisen pikkunuken. Mummi viittasi toiveisiini kirjaimellisesti kintaalla, asetti käsivartensa kirjahyllyn reunalle yhdeksänkymmenen asteen kulmaan ja näytti, kuinka kättä siististi pintaa pitkin siirtämällä tavarat saataisiin katoamaan mustaan jätesäkkiin alta aikayksikön. “Tämän teette sitten kun mummi kuolee, koska mitään ei mummi täältä mukaansa saa!”
Mummi oli oikeassa. Emme saa täältä mukaamme mitään. Emme yksinkertaisesti yhtään mitään. Asia kristalloitui mielessäni jälleen viime sunnuntaina, kun kirkkovuoden teemana oli katoavat ja katoamattomat aarteet. Evankeliumitekstin äärellä ajatukset lähtivät laukkaamaan ja koin hetkellisesti syvää kutsumusta kaikenlaisen hamstraamisen lopettamiseen ja entistäkin näkyvämmän minimalismin toivottamisen tervetulleeksi elämääni. Maallisen omaisuuden ja rikkauksien tavoittelu johtaa helposti itsekkääseen elämänasenteeseen yleisemminkin, ja lopputuloksella on harvoin mitään tekemistä ehkä alkuperäisenä tavoitteena olleen onnellisuuden lisäämisen kanssa. Aivan! Tässä yhteydessä kuulit sanaparin onnellisuuden lisääminen. Se on inhimillinen tavoite, jossa ei sinänsä ole mitään väärää tai hämmästeltävää, mutta joka voi itsetarkoitukseksi muuttuessaan saada epäterveitä muotoja tai seurata vahingollisia hankintapolkuja. Onnellisuuden lisääntyminen kun ei tunnetusti korreloi omaisuuden lisääntymisen kanssa.
Mitä sitten on katoamaton omaisuus ja mistä sellaista voisi itselleen saada? Esimerkiksi henkinen ja hengellinen hyvinvointi. Tunnollisesti tarkistettu arvomaailma. Eettisesti kestävä käyttäytyminen. Kiistatonta katoamatonta pääomaa on myös usko Jeesukseen Kristukseen ja hänen suureen sovitustyöhönsä. Usko ei maksa mitään, ja – sikäli sitä ei vielä henkilökohtaisesti omista – sen hankkimisen voi aloittaa vaikka viemällä itsensä säännöllisin väliajoin sanan äärelle. Kirkkoon tai verkkoon. Mahdottoman yksinkertaista!
Koronapandemia on muuttanut maailmaa merkittävästi. Se on muuttanut ihmisten kulutustottumuksia ja sitä myöten myös heidän arvomaailmaansa. Tai ehkä päinvastaisessa järjestyksessä? Pandemian seurausten viralliset loppuyhteenvedot odottavat vielä lausumistaan, mutta jo nyt on selvää, että jokainen meistä voi tehdä loppuelämänsä merkityksellisyyden kannalta juuri niin isoja päätöksiä kuin itse haluaa vaikkapa seuraavalla sekunnilla. Mikä voisi olla uuden suunnan ottamiselle parempi hetki kun poikkeusolojen jälkeinen pieni tai suurempikin ahdistus? Suosittelen aloittamaan siitä Jeesuksesta. On sitten jotakin ikiaikaista takataskussa siinä vaiheessa kun täällä viimeisen kerran hengähtää!
“Rikkaan oli täältä lähdettävä yhtä alastomana kuin hän oli äitinsä kohdusta tullut, eikä hän voinut viedä mukanaan mitään siitä, minkä oli vaivaa nähden koonnut. Juuri tämä on kipeä kärsimys: sellaisena kuin hän oli tullut, hänen oli myös lähdettävä. Mitä hyötyä oli siis siitä, että hän oli nähnyt vaivaa – tuulen hyväksi!” Saarn. 5:14-15.
mennessä Jouni Lehtimäki | elo 16, 2020 | Yleinen
Rohkeus on yksi tärkeimmistä hyveistä, jonka ihminen voi yrittää valjastaa käyttäytymistään ohjaavaksi voimavaraksi ja jonka puoleen elämässä ylipäänsä kurottautua. Ilman rohkeaa elämänasennetta moni asia menettää merkityksensä kokonaan. Ihmisen moraali voi olla vahva ja hän voi olla kyvykäs ymmärtämään isoja, vaikeitakin kokonaisuuksia, mutta kaikki nämä ominaisuudet jäävät taka-alalle, jos riittävä rohkeus puuttuu.
Rohkeutta tarvitaan myös päätöksenteossa, koska ilman rohkeutta mikään ei muutu. Kriisin, häiriötilan tai suurten muutosten aikana päätöksentekokoneisto voi helposti myös halvaantua. Pelko ja kyvyttömyys saattavat ottaa kokonaan vallan. Mitä sitten on rohkeus ja kuinka kriittisten hetkien jälkeen voitaisiin parhaiten päästä jälleen vahvalle alustalle?
Rohkeus on uskallusta ryhtyä toimiin, jotka eivät aina ole mukavia tai tunnu helpoilta toteuttaa. Rohkeus ja mukavuus ovatkin harvoin keskenään ystäviä. 1700-luvulla elänyt englantilainen poliitikko ja kirjailija Lordi Chesterfield kirjoitti pojalleen: ”Ihminen ei voi löytää uusia valtameriä, ellei hänellä ole rohkeutta lähteä rannasta.” Rannasta lähtemällä ihminen luopuu tutusta, avaa silmänsä ja on avoin uusille kokemuksille. Rohkeat päättäjät ovat uteliaita ja pystyvät luomaan – mielikuvituksellisiakin – ratkaisuja näkemällä, ajattelemalla, tuntemalla ja toimimalla totutusta poikkeavilla tavoilla. J.R.R. Tolkienin Hobitti on niin ikään käynyt ratkaisevan sisäisen dialoginsa: “Mene takaisin? Ei ollenkaan hyvä! Mene sivulle? Mahdotonta! Mene eteenpäin? Ainoa vaihtoehto! Mennään!” Eli rohkeutta on toimia myös vastoinkäymisten edessä. Mennä vain eteenpäin. Täyttää velvollisuudet. Joskus vaikka sitkeydellä.
Vastuuta on helppo väistää ja ulkopuolisia tekijöitä syyttää myös työelämässä. Kukapa ei olisi joskus tuskaillut: ”En minä ole syyllinen, vaan johtoryhmä, työntekijät, alihankkijat, markkinat, globaalitalous, osakkeenomistajat, toimittajat, media, hallitus, ammattiliitot, kilpailijat tai jopa kuluttajat!” Rohkeat ihmiset ovat onneksi kyvykkäitä toimimaan tilanteesta ja ulkopuolisista häiriötekijöistä huolimatta. Rohkeat päättäjät uskovat vahvasti omaan kykyynsä vaikuttaa asioihin ja eteen tuleviin yllättäviinkin tilanteisiin positiivisesti. Rohkea päättäjä kantaa myös vastuun, jos joku asia menee pieleen.
Tilanteessa, jossa Suomi nyt on, erityistä rohkeutta on myös tukea toista. Se on myös Suomen Liikemiesten Lähetysliiton yksi perustehtävistä: tukea henkisesti yrittäjiä. Me olemme kiinnostuneita yrittäjän sielunmaisemasta ja kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista. Rohkeasti.
