mennessä Missionmen | elo 16, 2020 | Yleinen
Kristityt elävät juuri nyt erityistä odotuksen aikaa. Adventtinakin odotetaan, mutta se on erilaista odotusta. Nyt odotetaan nimittäin Pyhää Henkeä ja sen vuodattamista, mikä tapahtuu kirkkovuodessa helluntaina eli tarkalleen ottaen tulevana sunnuntaina. Silloin juhlitaan myös seurakunnan syntymistä.
Jeesus lupasi taivaaseen astuessaan opetuslapsilleen ja kaikille omilleen Pyhän Hengen. Sen on täytynyt olla jännittävää ja se on sitä edelleen. Sen lisäksi, että mestari taas kerran otti ja hävisi, hän lupasi jotakin seuraajiensa vahvistukseksi, opastajaksi, puolustajaksi ja lohduttajaksi. Mutta minkälainen Pyhä Henki olisi olemukseltaan? Miltä sen saaminen tuntuisi? Entä mitä se meille tekee ja kuinka se meissä toimii?
Näitä asioita eivät opetuslapset vielä tienneet, mutta mielikuvia niistä tuli varmaankin luotua ja toiveita ladattua. Jeesuksen puheiden perusteella ajatuksissa saattoi olla haave omasta henkilökohtaisesta, vieläpä ilmaisesta asianajajasta, joka voimaannuttaisi vastavirroissa ja puolustaisi lakkaamatta sivaltavinkin sanankääntein. Sellainen Pyhä Henki oikeastaan onkin. Puolestapuhuja, joka kapuaa kovaäänisesti korokkeelle aina silloin, kun oma äänemme on maailman tuulissa liian heikko ja voimaton.
Johanneksen evankeliumin seitsemännessä luvussa Jeesus sanoo: “Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon! Joka uskoo minuun, hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat.” Sen selkeämpää käskyä ei oikein voi enää antaa. Siinä Jeesus sekä kutsuu että lupaa. Hän pyytää luokseen, sillä hänen luonaan lähtee jano. Ihmisen sisimmästä kumpuavilla elävän vesien virroilla hän tarkoittaa juuri Pyhää Henkeä, jonka kaikki häneen uskovat tulisivat saamaan. Siltä Pyhän Hengen vaikutuksen ihmiskehossa pitäisi parhaimmillaan tuntuakin: aivan kuin jotakin kristallinkirkasta vettä virtailisi päästä jalkoihin ja puhdistaisi kaiken mennen tullen. Vettä, joka sammuttaa hengellisen janon – ja myös nälän – ikuisiksi ajoiksi. Pyhä Henki on virta, joka voimaannuttaa, uudistaa ja eheyttää. Se on lämpö, joka tuntuu sielussa ja sydämessä asti.
Pyhän Hengen voimasta ja vaikutuksesta me kristityt myös taitamme täällä matkaamme. Saman Hengen avulla voimme johdattaa muitakin janoisia lähteelle ja huolehtia siitä, että heidänkin janonsa sammuu. Pyhä Henki varustaa meidät arkeen ja juhlaan, kaikkeen siihen mitä teemme ja puhumme, kuinka kohtaamme muita ihmisiä ja suhtaudumme heihin. Se antaa voiman työhön ja työttömyyteen, ja auttaa meitä käsittelemään keskeneräisyyttämme. Tämä puolustaja on kanssamme silloin, kun viha puskee läpi tai olemme ahdistuneita ja alakuloisia. Se syöksyy kuvioihin, kun teemme hätäisiä ratkaisuja tai virheellisiä valintoja. Se on luonamme myös silloin, kun ei tunnu miltään. Ja erityisesti silloin, kun ei tunnu miltään, Pyhä Henki puhuu ja toimii puolestamme. Pitää kiinni ja rukoilee. Ottaa yhteyden Isään Kaikkivaltiaaseen ja sanoo, että tämän ihmislapsen vierellä vartioidaankin nyt silmät selällään. Puolustajamme Pyhä Henki on läsnä kaikissa elämämme kivuissa ja murtumissa. Se ei hellitä meistä otettaan.
Pääsiäisen polkua ei ole vielä kuljettu loppuun. Lupaus Pyhästä Hengestä on merkittävä, ja tieto siitä pitää myös viedä eteenpäin. Siitä tehtävästä me kaikki olemme osalliset, ja siihen meidät kaikki on velvoitettu. Tehtävän toteuttamiseen ei tarvita ylemmällä taholla hyväksyttyjä viestintälinjauksia tai huippuunsa koulutettua puhetaitoa ja verbaalista ilmaisukykyä. Riittää, että kerrot lupauksesta yksinkertaisen konstailemattomasti: Pyhä Henki on luvattu meille kaikille. Me kaikki voimme sen saada. Kristuksen lupauksella ei ole viimeistä lunastuspäivää, mutta siihen kannattaa silti tarttua niin pian kuin mahdollista!
mennessä Missionmen | elo 16, 2020 | Yleinen
Raamatun ensimmäisissä jakeissa kerrotaan siitä, kuinka Jumala loi taivaan ja maan. Maa oli autio, tyhjä ja pimeä, kunnes Jumala sanoi: “Tulkoon valo!” Ja koska valo oli “hyvä”, hän erotti valon pimeydestä ja nimitti sen päiväksi. Pimeys taas sai luvan olla yö. Oikeastaan näillä erotuksilla mennään tänäkin päivänä, eikä kukaan kyseenalaista sitä onko yöllä pimeää ja päivällä valoisaa – paitsi korkeintaan joku pohjoisen pallonpuoliskon skandinaavi keskikesän juhlissaan.
Valo ja pimeys ovat aina herättäneet käsitteinä vahvoja tunteita. Niihin on liitetty monenlaisia mielikuvia ja ne ovat olleet voimakkaasti latautuneita. Se on täysin ymmärrettävää erityisesti juuri omalla leveyspiirillämme, missä talven pimeys väsyttää ja kesän valo voimaannuttaa enemmän kuin kenties missään muualla. Kaikki eivät kuitenkaan koe kevään lisääntyvää valoa yksinomaan positiivisena asiana, vaan katselevat sen kaiken paljastavaa puolta suorastaan pelonsekaisin tuntein. Sekin on ymmärrettävää juuri siksi, että valon ja pimeyden vaihtelu neljän eri vuodenajan välillä on meillä niin voimakasta. Väittävät, että suomalainen geeniperimä on myös melankoliaan taipuvainen.
Useimmat meistä saavat valosta kuitenkin iloa, puhtia ja lisäenergiaa. Se näkyy erityisen hyvin tällaisena koronakeväänä. Pahin alakulo ja huoli tulevaisuudesta astuvat ainakin askeleen taaksepäin valon lisääntyessä. Itse kiitän Jumalaani siitä, ettei pandemia saanut alkuaan vaikkapa lokakuun harmaudessa, jolloin edessä olisi ollut kotikaranteenin lisäksi monen kuukauden pimeä ja kylmä ajanjakso. Viruksen lopullinen kulku, kurvit ja kohtalo ovat vielä hämärän peitossa, mutta mikäli tilanteesta ei olla vielä ensi lokakuuhun mennessä päästy ulos, ovat käytettävissä olevat selviytymiskeinomme todennäköisesti kuitenkin paremmat mitä ensimmäisen aallon aikana. Ehkä silloin pystymme luomaan itsekin tarvittavaa valoa elinympäristöömme, jos ei muuten niin pakon edessä?
“Mutta te, ystävät, ette elä pimeydessä, eikä tuo päivä pääse yllättämään teitä kuin varas. Te kaikki olette valon ja päivän lapsia. Me emme kuulu yölle emmekä pimeydelle.” (1. Tess. 5:4-5) Piditpä sitten omassa arjessasi valosta tai pimeydestä, on hyvä muistaa, että maailman valo on Jeesus ja hänessä pimeys väistyy. Se valo vie syntisen ihmisen kirkkauden maailmaan ja sen valokeilan alle on hyvä asettaa itsensä viimeistään tänään.
mennessä Missionmen | elo 16, 2020 | Yleinen
Milloin viimeksi petyit? Sanalla sanoen harmistuit siitä, ettei jokin asia mennyt niin kuin olit odottanut tai sinua ei vaikkapa kohdeltu hyvin? Petyitkö ehkä toiseen ihmiseen? Siihen, mitä hän teki tai jätti tekemättä? Pettymys on tunne, joka seuraa siitä, ettei jokin asia, esine, tilanne tai ihminen vastannutkaan odotuksia. Syitä pettymykseen voi olla monia, mutta sen aiheuttamalta turhautumiselta, pahalta mieleltä ja joskus jopa vihalta on usein vaikea välttyä.
Itse petyin viimeksi pienimuotoisesti siihen, että jouduimme Liikemiesten Lähetysliitossa siirtämään kauan suunnitteilla olleita 100-vuotisjuhliamme koronakevään takia kokonaisella vuodella eteenpäin. Juhlahumun oli tarkoitus kestää toukokuussa – itse asiassa juuri nyt – ainakin viikon ja siihen oli sisällytetty kutsuvierasjuhlien lisäksi niin historiikin julkistamista, televisioitavaa juhlajumalanpalvelusta kuin erityistä Muistojen iltaakin. Tavallaan lähestyin ongelmaa pragmaattisesti ja ajattelin, että juhlien siirtäminen vuodella eteenpäin aiheuttaa vain vähän lisätyötä, mutten voinut kuitenkaan välttyä Jumalaakin kohtaan tuntemaltani pieneltä kiukunpoikaselta ja nyrkin puimiselta. Mieleeni nousi aina uusia tiedotteita ja uutisia kirjoittaessani kysymys: Miksi Jumala ajatteli, ettei meidän olisi mitenkään välttämätöntä kokoontua ilakoimaan juuri nyt, kun sata vuotta tulee oikeasti täyteen? Miksi Hän ylipäänsä salli koko rasittavan pandemian syntyä ja johtaa jopa niin monen ihmisen kuolemaan? Sitähän me kaikki nyt kysymme ja ihmettelemme. Sitä ovat ihmetelleet sulassa sovussa niin kristityt kuin ateistitkin: Kuka tällaisen sallii?
Kyllä, tiedän että keskikokoisen suomalaisen kristillisen järjestön 100-vuotisen historian juhlimistarpeet ovat tyydytettävissä myöhemminkin ja että juhlien ajankohdan muuttaminen on joka tapauksessa globaalisti tarkastellen pienemmän mittaluokan ongelma. Itse asiassa hävettää kutsua sitä ongelmaksi ollenkaan. Samalla kuitenkin muistutan itseäni siitä, että tällaisiä me ihmiset vain olemme; alttiita pettymyksille ja nopeita syyttämään ensimmäisenä Jumalaa vääränlaisesta toiminnasta ja virheellisistä ajattelumalleista. Todellista ihmisviisautta: Syyttää Jumalaa vääränlaisesta toiminnasta!
Pettymysten käsittely ottaa aikaa, mutta tunne sinänsä on täysin yleisinhimillinen. Me saamme pettyä – sinä ja minä. Myös Raamatusta löytyy lukuisia esimerkkejä ihmisistä, jotka ovat joutuneet tavalla tai toisella pettymään joskus karvaastikin. Mietitäänpä vaikkapa sitä pettymyksen määrää, jonka Jeesuksen opetuslapset joutuivat kokemaan Mestarinsa tullessa ristiinnaulituksi. Jobista puhumattakaan, joka hurskaudestaan huolimatta menetti elämässään lähes kaiken; lapsensa, omaisuutensa ja terveytensä. Paavalikaan tuskin riemuitsi elämänsä loppumetrien tapahtumista ja siitä, että lähimpänsäkin hylkäsivät hänet.
Lupaan, että sinunkin pettymystesi pesään paistaa lopulta kuitenkin Jumalan armo ja aurinko, joiden avulla turhautumisen ja puhtaita vihankin tunteita on mahdollista hoitaa. Pettymykset eivät tule maailmasta tai elämästäsi loppumaan, mutta voit aina vaikuttaa siihen tapaan, jolla niihin suhtaudut. Jeesus on antanut mahdollisuuden tarttua Hänen käteensä ja tutkailla siitä maailmaa. Hänen lähellään pettymykset saavat perspektiiviä!
“Kun kerran olette ottaneet omaksenne Herran Kristuksen Jeesuksen, eläkää hänen yhteydessään. Juurtukaa häneen, rakentakaa elämänne hänen varaansa ja vahvistukaa uskossa sen mukaan kuin teille on opetettu. Kaikukoon kiitoksenne runsaana.” Kol. 2:6-7.
mennessä Missionmen | elo 11, 2020 | Yleinen
Samansieluisten ihmisten kohtaaminen on elämässä aina erityinen ilo. Mikä voisikaan olla mukavampaa kuin tutustua ihmisiin, jotka ovat samalla aaltopituudella ja jakavat samat kiinnostuksen kohteet? Ihmisiin, joissa voi ensi näkemältä tunnistaa jotakin itselleen tuttua ja joiden kanssa voi kokea erityistä yhteyttä. Sellaiset ihmiset ovat kaiken kaikkiaan turvallisia. Kanssakulkijat, jotka reagoivat ja ajattelevat itselle ominaisella tavalla.
Erilaiset ihmiset koetaan sen sijaan usein jonkinasteisena haasteena, välttämättömänä pahana tai väistämättöminä väliintulevina elämää ja omaa olemista hieman häiritsevinä muuttujina. Ihmiset, jotka eivät jaa kanssamme samoja arvoja, ajatusmaailmaa tai arkielämän toimintatapoja, ovat jollain lailla epäilyttäviä ja uhkaavia. He tekevät asioita omalla tavallaan, katsovat maailmaa käsittämättömästä perspektiivistä ja heidän käyttäytymisensä saattaa olla itsellemme ennustamatonta. Heidän kanssaan saattaa joutua vastakkainasetteluun ja jopa väittelyyn, eli totiselle epämukavuusalueelle. Ehkä hieman kärjistäen, mutta jotakin epämiellyttävää vieraassa ja tuntemattomassa monesti on.
Erilaisuutta kohdatessa huomaa kuitenkin entistä selvemmin sen, mistä itse on kotoisin, mitä itse edustaa ja minkälaisista juurista itse ammentaa ravintonsa. Vieraan kohtaaminen on siis myös ja ennen kaikkea tutustumista omaan itseen, lähestymistä oman minän ja minäkuvan kanssa, sekä omien piirteiden seikkaperäistä tutkimista. Aika nopeasti selviää myös se, mistä omista tavoistaan, piirteistään ja ominaisuuksistaan haluaa ehdottomasti pitää kiinni ja mistä olisi taas valmis päästämään irti. Vieraan kohtaaminen mahdollistaa siis tutkimusmatkan omaan persoonallisuuteensa. Siinä voi tutkia omaa mieltään ja sen rajoja, sietokykyä, sekä mahdollisuutta sopeutua tai olla sopeutumatta.
Erilaisuuden ja toiseuden hyväksyminen ja arvostaminen ovat kysymyksiä, joiden parissa painitaan niin koko kristikunnassa kuin Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossakin: Onko kristittynä oleminen vain samankaltaisten ihmisten kanssa olemista ja heidän seuraansa hakeutumista? Korostaako kirkko liikaa samanmielisten yhteyttä? Näin ei ainakaan pitäisi olla. Erilaisuuden hyväksymisen ihanne nimittäin kuuluu kristinuskoon perustavanlaatuisella tavalla. Lisäksi kristinuskon pitäisi pystyä kokoamaan yhteen juuri erilaiset ihmiset. Jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja siksi äärettömän arvokkaaksi. Ihmisen luodessaan Jumala halusi osoittaa, että myös erilaisuus kuuluu hänen hyviin suunnitelmiinsa. Hän ei siis luonut meistä, Luojan kiitos, toinen toistemme kopioita.
Jumala ei ole myöskään kutsunut meitä pohtimaan mitä itseltämme puuttuu tai onko joku toinen saanut jaossa paremmat armolahjat, vaan antamaan saamamme lahjat laajaan, yhteiseen käyttöön. Jumala ei katso hyvällä antamiensa lahjojen tietoista vähättelemistä. Hän on tarkoituksella antanut ihmisille erilaisia lahjoja, kykyjä ja valmiuksia, jotta niiden yhteen laskettu summa olisi mahdollisimman suuri. Muistetaan tämä kaikki vaikkapa huomisesta eteenpäin lähimmäisiä kohdatessamme!
“Armolahjoja on monenlaisia, mutta Henki on sama. Myös palvelutehtäviä on monenlaisia, mutta Herra on sama. Jumalan voiman vaikutuksia on monenlaisia, mutta hän, joka meissä kaikissa kaiken vaikuttaa, on sama. Hän antaa Hengen ilmetä itse kussakin erityisellä tavalla, yhteiseksi hyödyksi.” (1. Kor. 12:4-7)
mennessä Missionmen | elo 11, 2020 | Yleinen
Ensi sunnuntaina kirkkovuodessa vietetään Hyvän paimenen sunnuntaita. Eletään siis pääsiäisen jälkeistä aikaa, jolloin ylösnoussut Jeesus ilmestyy opetuslapsilleen ja puhuttelee heitä milloin missäkin. Hyvän paimenen sunnuntain evankeliumikatkelmassa Jeesuksella on asiaa Simon Pietarille, jolta hän tivaa yhteensä kolme kertaa rakastaako tämä häntä (ks. Joh. 21:15-19). Pietarin epätoivoisten “totta kai minä rakastan” -tyyppisten vakuuttelujen jälkeen seuraa aina Jeesuksen hänelle osoittama kehotus pitää tavalla tai toisella huolta lampaistaan, eli muista seuraajistaan, ja ruokkia heitä. Kysymystä siis seuraa vastaus ja vastausta kehotus yhteensä kolme kertaa peräkkäin. Joku voisi ajatella sanailun olevan aikamoista jankkaamista, mutta lähempi tarkastelu antaa tilaa monille tärkeille oivalluksille.
Evankeliumitekstissä ylösnoussut Jeesus on siis juuri kuulustellut tärkeimmältä seuraajaltaan Pietarilta tämän motiiveja ja halunnut vakuuden siitä, että tämän opettajaansa kohtaan tuntema rakkaus on totta ja elävää. Pääsiäisen jälkeen meidän tulee kysyä myös itseltämme mitä ylösnousseen rakastaminen ja seuraaminen juuri omassa elämässämme tarkoittaa ja mihin olemme valmiita sitoutumaan. Teemme kauppaa ja hiomme sopimusehtoja. Lopuksi piirrämme karttaa, kaivamme kompassin, tarkistamme suunnan ja jos hyvin käy, lähdemme matkaan. Tai oikeastaan jatkamme jo kasteessa alkanutta matkaa. Pääsiäisen jälkeinen aika sopii kaiken kaikkiaan oivallisesti itsetutkisteluun ja se kannattaa käyttää hyödyksi.
Sen lisäksi, että evankeliumitekstin dialogi on osoitus Jeesuksen tarpeesta saada tieto Pietarin kokonaisvaltaisesta antautumisesta ja hänen tahtotilastaan rakastaa Jeesusta, se ilmentää Jeesuksen tarvetta saada tietää samat asiat meidän kaikkien kohdalla. Hyvä paimen haluaa meidän kaikkien sitoutuvan hänen seuraamiseensa täydestä sydämestämme. Jeesukselle ei ole yhdentekevää miten me häneen suhtaudumme ja rakastamiseen panostamista koskeviin kysymyksiin odotetaan rehellistä vastausta. Toisaalta on hyvä muistaa, että kristinuskon perusta ei varsinaisesti ole siinä, millä intensiteetillä me osaamme, pystymme ja kykenemme minäkin hetkenä Jumalaa rakastamaan; sanoohan Johanneskin ensimmäisessä kirjeessään: “Siinä on rakkaus, ei siinä että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä että hän on rakastanut meitä.” Jeesus on ennemminkin kiinnostunut elämämme prioriteettijärjestyksistä ja siitä haluammeko rakastaa häntä – tai haluammeko yrittää rakastaa.
Yksi tarinan äärellä esiin nousevista helpottavista havainnoista on se, miten Jeesus kuitenkin lopulta hyväksyy sen rakkauden, jota ihminen voi ja pystyy häntä kohtaan tuntemaan ja osoittamaan. Jeesus ei kritisoi tai tuomitse pientä, vaatimatonta ja epätäydellistä ihmisrakkautta, vaan suhtautuu siihen laupiaan armahtavasti ja siirtyy asiassa eteenpäin. Ihminen voi tänäänkin rakastaa Jumalaansa korkeintaan vain sillä rakkauden määrällä ja laadulla, mitä hänen varannoistaan ja psykofyysisestä olemuksestaan milläkin hetkellä irtoaa, ja se riittää Jumalalle kaikessa vajavaisuudessaan. Samaa laupeutta voisimme soveltaa itse omiin lähimmäisiimme ja iloita siitä rakkaudesta, jota heiltä saamme, riippumatta siitä vastaako se omia kulloisiakin tarpeitamme ja laatustandardejamme.
Jeesus teki Pietarista niin sanotun kallion eli tärkeimmän seuraajansa, antoi hänelle taivasten valtakunnan avaimet ja käski häntä ruokkimaan lampaitaan. Olemaan siis hyvä ja toimimaan vastuuntuntoisesti muita ihmisiä ja kaikkia Jeesuksen seuraajia kohtaan. Voimme myös ajatella, että Pietarin lisäksi ruokkimispyynnössä puhutellaan ihmisiä yleisesti ottaen ja kutsutaan heitä toimimaan rakkaudellisesti toinen toistaan kohtaan. Jeesus kutsuu meitä tämän tästä keskinäiseen rakkauteen myös yhdellä tunnetuimmalla ja lainatuimmalla opetuksellaan rakkauden kaksoiskäskystä. Lisäksi Jeesus rukoili kristittyjen yhteyden puolesta ja yksi osoitus siitä on Johanneksen evankeliumista löytyvässä jäähyväisrukouksessa: “Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut, [–] jotta heissä pysyisi sama rakkaus, jota sinä olet minulle osoittanut, ja jotta minä näin pysyisin heissä.” Pidetään huolta toinen toisistamme erityisesti poikkeusoloissa ja erityisesti silloin, kun kaikkein vähiten huvittaisi, eikä jätetä tarttumatta Jeesuksen omaan kädenojennukseen. Sitä Jeesus meiltä haluaa, sitä hän arvostaa juuri nyt!
mennessä Jorma Kalajoki | elo 11, 2020 | Yleinen
Joskus puhutaan luterilaisesta, synkästä pitkänperjantain kristillisyydestä ja ortodoksien iloisesta pääsiäisuskosta. Mutta ei se niin mene. Niitä ei voi erottaa toisistaan. Pääsiäinen värilliseni munineen ja kauniine lauluineen ilman pitkääperjantaita jäisi vain iloiseksi karnevaaliksi. Eikä tuskainen kuolema ristillä auttaisi ketään, ellei Jeesus olisi voittanut kuolemaa nousemalla ylös haudasta.
Kun minä näen veren, menen ohitsenne
Pääsiäisen nimi hepreaksi on pesah, joka muistuttaa sanaa passah, ”mennä ohi”. Ensimmäisenä pääsiäisenä Egyptissä joku meni ohi ja sen tähden joku toinen pelastui. Toisen Mooseksen kirjan luku 12 kertoo, kuinka Jumala vapautti kansansa Egyptin orjuudesta järkyttävillä teoilla, kymmenellä erilaisella vitauksella. Viimeinen oli esikoissurma. Ennen tätä Mooses oli saanut Jumalalta ohjeet käskeä jokaisen israelilaisen perheenpään teurastaa virheetön karitsa. Sen verellä piti sitten sivellä kotinsa ovenpielet. Siellä oven sisäpuolella ihmiset aterioivat ja odottivat jännittyneinä aamua. Kun tuomion enkeli kulki talosta taloon, lupasi Jumala: Kun minä näen veren, menen ohitsenne, jokaisen kodin ohitse, jossa oli veren merkki. Kaikki, jotka olivat veren ”piirissä”, pelastuivat. Tämä ensimmäinen pääsiäinen on väkevimpiä Vanhan testamentin esikuvia Jumalan Karitsan, Jeesuksen Kristuksen uhrikuolemasta ja sovitustyöstä.
Nyt, kun monien meistä pitää koronan takia pysyä sisällä, se on hyvä muistutus tästä vielä tärkeämmästä sisällä olosta, Kristuksen veren suojasta. Mitä nämä hurskaan kuuloiset sanat tarkoittavat? Koronalta emme välttämättä varjellu, vaikka pesisimme joka päivä oven pihtipielet, mutta Jumalan tuomiolta voimme pelastua, kun turvaudumme Jeesuksen pitkäperjantaina suorittamaan sovitustyöhön. Kun elämme syntien anteeksiantamuksesta, olemme veren suojassa. Uskon vahvistukseksi voimme lukea itsellemme ja läheisillemme Raamatun lujia lupauksia siitä, että ristintyö riittää, vaikka kuinka heikolta tuntuisi. Esimerkiksi Roomalaiskirjeen kahdeksannen luvun alusta: Mikään kadotustuomio ei kohtaa niitä, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa. Luvun lopusta löytyy lisää rohkaisua armon riittävyydestä.
Riittääkö uskoni?
Olen vuosien varrella usein kamppaillut oman heikkouteni, syntieni ja epäilysteni kanssa: Pelottaa, ahdistaa, riittääkö uskoni, voinko luottaa siihen, ettei Jumala kuitenkin tuomitse minua? Olen myös kuunnellut toisten samantapaisia kamppailuja. Minua on auttanut seuraavanlainen kuvitelma.
Ehkä jossakin israelilaisessa kodissa eli pariskunta, jonka vaimo oli luottava ja lunki. Mies taas herkkä ja hermoileva. Mies epäili, mahtaako tuo pieni veren merkki mitään auttaa. Kun yön aikana kuului hurjia kuolemanhuutoja ympäriltä egyptiläisten kodeista, hän ei pystynyt nukkumaan silmän täyttäkään. Vaimo sen sijaan totesi, että koska Jumala oli luvannut Moosekselle, että kansa pelastuu, niin minä menen ainakin nukkumaan, huomenna lähdetään. Aamulla hän heräsi pirteänä, mies rättiväsyneenä. Kumpi oli enemmän pelastunut? Luottava vai epäilevä? Molemmat olivat yhtä pelastuneita, mutta eivät yhtä pelästyneitä.
Olemme psyykkiseltä rakenteeltamme ja muutenkin erilaisia, toiset kokevat uskon mutkattomammin, toiset ovat kroonisesti epävarmoja. Mutta kun me olemme sisällä talossa, Jeesuksessa Kristuksessa, olemme turvassa. Ei ole kysymys tunteistamme, ahdistuksestamme, ajatuksistamme tai epäilyistämme, ne eivät erota tai pudota meitä pelastuksesta, joka on kuin turvallinen huone meidän ympärillämme.
Lähdetään ulos Jeesuksen kanssa
Sisälle voidaan jumittua. Opetuslapset piileskelivät peloissaan lukittujen ovien sisäpuolella. Heillä kaikki romahti synkkään pitkäperjantaihin. He eivät ymmärtäneet Jumalan pääsiäisen kaksivaiheista suunnitelmaa, ennen kuin Mestari ilmestyi heille ylösnousemuksensa jälkeen. Eikä vain näkynä, puhumattakaan aaveena tai hallusinaationa , vaan uudessa ylösnousemusruumiissa. Jeesus söi ystäviensä kanssa, häneen saattoi koskea. Hän oli todellinen, ruumiillinen, mutta ei enää tavallisessa, katoavassa muodossa. Raamattu kertoo useista Jeesuksen ilmestymisistä ja kohtaamisista yhden, muutaman ja lopulta yli viidensadan silminnäkijän kanssa. Paavali kiteyttää nämä tapahtumat muutamalla lauseella 1. Korinttilaiskirjeensä 15. luvussa.
Jeesuksen ylösnousemus oli pelastushistorian toinen suuri ihme. Jumalan syntyminen ihmiseksi Pyhän Hengen vaikutuksesta oli ensimmäinen. Samalla kun nämä tapahtumat ovat historiallisia, ne ovat myös yliluonnollisia. Voimme tutkia ylösnousemuksen historiallisuutta samalla tavalla kuin muitakin antiikin ajan tapahtumia. Mutta syvimmältään sen merkitys avautuu vain armoa tarvitsevalle sydämelle. Siksi rohkaisen sinua lukemaan seuraavien päivien aikana rukoillen ja mietiskellen evankeliumien loppuluvut, Jeesuksen kärsimys- ja ylösnousemuskertomukset. Siihen päälle voi sitten lukea mainitsemani Korinttilaiskirjeen 15. luvun. Usko syntyy kuulemisesta – ja myös lukemisesta – ja sen vaikuttaa Kristuksen sana.
Kaiken ydin on se, että voitollaan kuolemasta Herramme sinetöi oman pelastustyönsä. Syntimme on sovitettu ja Saatanan syyttäjävalta murrettu. Tie taivaaseen, ”luvattuun maahan” on avattu.
Kun näin on, Jumala lähettää meidät Jeesuksen kanssa ulos ahtaista ja tunkkaisista bunkkereistamme. No, moni meistä ei voi konkreettisesti lähteä kaduille ja naapureihin kohtaamaan ihmisiä ja kertomaan hyvää uutista ylösnousseesta Jeesuksesta. Mutta voimme soittaa tutulle, panna viesti työkaverille, whatsapata sukulaiselle, käyttää kaikkia mahdollisia kanavia. Ja ennen kaikkea esirukoilla niiden ihmisten puolesta, joita mieleemme annetaan. Että hekin saisivat sanoa: Kristus nousi kuolleista, totisesti nousi!
