”Ja anna meille anteeksi velkamme, niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme.”

”Ja anna meille anteeksi velkamme, niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme.”

Tämä sanamuoto on ekumeenisesta Isä meidän–rukouksesta ja se on aina puhutellut minua.

Minulle velka on jokapäiväistä; yrittäjänä olen joutunut ottamaan velkaa, että olemme saaneet pidettyä yrityksemme hengissä. Toisinaan velkaa otetaan, jotta voidaan investoida, sijoittaa tulevaisuuden hankkeisiin tai hankkia jotain, jolla mahdollistetaan lisää tuloa. Asiakkaani ostavat yrityksemme palveluita ja niin kauan, kun lasku on maksamatta, ovat he minulle velassa. Kehottaako Isä meidän -rukous meitä unohtamaan rahalliset velat ja tekemään tappiota?

Uskon, että Jumala kutsuu meitä ottamaan vastuun henkisestä velasta, jota meistä ihan jokainen kantaa mukanaan. Kannamme velkaa paratiisin lankeemuksesta; Eevan tuskaa hylkäämisen haavasta, Aatamin kipua kyvyttömyydestä puolustaa puolisoaan. Kannamme velkaa Suomen sodista; traumoista rintamalla, isättömyydestä ja pärjäävistä puolisoista. Kannamme velkaa omista epäonnistumisistamme sekä meitä kohdanneista pettymyksistä, menetyksistä ja toisten aiheuttamista haavoista.

Mutta mitä me tuolle velalle teemme? Maksatammeko henkistä velkaa korkojen kera ystävyssuhteissa ja perhesuhteissa? Kiskommeko pääomaamme takaisin työpaikoilla työnantajalta ja työkavereilta? Perintäpalvelut toimivat usein tehokkaasti jokaisella meistä; reagoimme tunteella ja haavoista käsin tilanteissa, jotka muistuttavat haavoittavia hetkiä. Joku työnantaja on voinut esimerkiksi olla ilkeä, käyttänyt hyväkseen tunnollista työntekijää ja laiminlyönyt velvollisuuksiaan. Se on kerryttänyt henkistä velkaa työntekijälle, joka oitis perii velkojaan uudelta työnantajalta varovaisuutensa, epäluuloisuuden ja hitaan luottamuksen rakentumisen kautta. Joka päivä myös meidän oville korot kolkuttavat: sanojamme ja tekojamme arvioidaan ja punnitaan kuin valuuttaa, jolla nollata toisen velkasaldoa, sitä vain kutsutaan kommunikoinniksi.

Joka päivä meillä on myös tilaisuus antaa anteeksi. Antaa anteeksi itsellemme omat mokat, joilla satutimme itseämme ja toisia. Antaa anteeksi toisille, että he haavoista käsin velkovat jotain, jota emme voi täysin täyttää. Mitä jos vain antaisikin anteeksi ja päästäisi irti? Ottaisin uuden mahdollisuuden vastaan, avaisi sydämen ja uskaltaisi luottaa? Siihen meitä kutsutaan, sillä meidän velat on jo maksettu.

Kirjoittaja: Anna Kotamäki

← Takaisin uutisiin ja blogeihin