Sisälle ja ulos

mennessä Jorma Kalajoki | elo 11, 2020 | Yleinen

Joskus puhutaan luterilaisesta, synkästä pitkänperjantain kristillisyydestä ja ortodoksien iloisesta pääsiäisuskosta. Mutta ei se niin mene. Niitä ei voi erottaa toisistaan. Pääsiäinen värilliseni munineen ja kauniine lauluineen ilman pitkääperjantaita jäisi vain iloiseksi karnevaaliksi. Eikä tuskainen kuolema ristillä auttaisi ketään, ellei Jeesus olisi voittanut kuolemaa nousemalla ylös haudasta.

Kun minä näen veren, menen ohitsenne

Pääsiäisen nimi hepreaksi on pesah, joka muistuttaa sanaa passah, ”mennä ohi”. Ensimmäisenä pääsiäisenä Egyptissä joku meni ohi ja sen tähden joku toinen pelastui. Toisen Mooseksen kirjan luku 12 kertoo, kuinka Jumala vapautti kansansa Egyptin orjuudesta järkyttävillä teoilla, kymmenellä erilaisella vitauksella. Viimeinen oli esikoissurma. Ennen tätä Mooses oli saanut Jumalalta ohjeet käskeä jokaisen israelilaisen perheenpään teurastaa virheetön karitsa. Sen verellä piti sitten sivellä kotinsa ovenpielet. Siellä oven sisäpuolella ihmiset aterioivat ja odottivat jännittyneinä aamua. Kun tuomion enkeli kulki talosta taloon, lupasi Jumala: Kun minä näen veren, menen ohitsenne, jokaisen kodin ohitse, jossa oli veren merkki. Kaikki, jotka olivat veren ”piirissä”, pelastuivat. Tämä ensimmäinen pääsiäinen on väkevimpiä Vanhan testamentin esikuvia Jumalan Karitsan, Jeesuksen Kristuksen uhrikuolemasta ja sovitustyöstä.

Nyt, kun monien meistä pitää koronan takia pysyä sisällä, se on hyvä muistutus tästä vielä tärkeämmästä sisällä olosta, Kristuksen veren suojasta. Mitä nämä hurskaan kuuloiset sanat tarkoittavat? Koronalta emme välttämättä varjellu, vaikka pesisimme joka päivä oven pihtipielet, mutta Jumalan tuomiolta voimme pelastua, kun turvaudumme Jeesuksen pitkäperjantaina suorittamaan sovitustyöhön. Kun elämme syntien anteeksiantamuksesta, olemme veren suojassa. Uskon vahvistukseksi voimme lukea itsellemme ja läheisillemme Raamatun lujia lupauksia siitä, että ristintyö riittää, vaikka kuinka heikolta tuntuisi. Esimerkiksi Roomalaiskirjeen kahdeksannen luvun alusta: Mikään kadotustuomio ei kohtaa niitä, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa. Luvun lopusta löytyy lisää rohkaisua armon riittävyydestä.

Riittääkö uskoni?

Olen vuosien varrella usein kamppaillut oman heikkouteni, syntieni ja epäilysteni kanssa: Pelottaa, ahdistaa, riittääkö uskoni, voinko luottaa siihen, ettei Jumala kuitenkin tuomitse minua? Olen myös kuunnellut toisten samantapaisia kamppailuja. Minua on auttanut seuraavanlainen kuvitelma.

Ehkä jossakin israelilaisessa kodissa eli pariskunta, jonka vaimo oli luottava ja lunki. Mies taas herkkä ja hermoileva. Mies epäili, mahtaako tuo pieni veren merkki mitään auttaa. Kun yön aikana kuului hurjia kuolemanhuutoja ympäriltä egyptiläisten kodeista, hän ei pystynyt nukkumaan silmän täyttäkään. Vaimo sen sijaan totesi, että koska Jumala oli luvannut Moosekselle, että kansa pelastuu, niin minä menen ainakin nukkumaan, huomenna lähdetään. Aamulla hän heräsi pirteänä, mies rättiväsyneenä. Kumpi oli enemmän pelastunut? Luottava vai epäilevä? Molemmat olivat yhtä pelastuneita, mutta eivät yhtä pelästyneitä.

Olemme psyykkiseltä rakenteeltamme ja muutenkin erilaisia, toiset kokevat uskon mutkattomammin, toiset ovat kroonisesti epävarmoja. Mutta kun me olemme sisällä talossa, Jeesuksessa Kristuksessa, olemme turvassa. Ei ole kysymys tunteistamme, ahdistuksestamme, ajatuksistamme tai epäilyistämme, ne eivät erota tai pudota meitä pelastuksesta, joka on kuin turvallinen huone meidän ympärillämme.

Lähdetään ulos Jeesuksen kanssa

Sisälle voidaan jumittua. Opetuslapset piileskelivät peloissaan lukittujen ovien sisäpuolella. Heillä kaikki romahti synkkään pitkäperjantaihin. He eivät ymmärtäneet Jumalan pääsiäisen kaksivaiheista suunnitelmaa, ennen kuin Mestari ilmestyi heille ylösnousemuksensa jälkeen. Eikä vain näkynä, puhumattakaan aaveena tai hallusinaationa , vaan uudessa ylösnousemusruumiissa. Jeesus söi ystäviensä kanssa, häneen saattoi koskea. Hän oli todellinen, ruumiillinen, mutta ei enää tavallisessa, katoavassa muodossa. Raamattu kertoo useista Jeesuksen ilmestymisistä ja kohtaamisista yhden, muutaman ja lopulta yli viidensadan silminnäkijän kanssa. Paavali kiteyttää nämä tapahtumat muutamalla lauseella 1. Korinttilaiskirjeensä 15. luvussa.

Jeesuksen ylösnousemus oli pelastushistorian toinen suuri ihme. Jumalan syntyminen ihmiseksi Pyhän Hengen vaikutuksesta oli ensimmäinen. Samalla kun nämä tapahtumat ovat historiallisia, ne ovat myös yliluonnollisia. Voimme tutkia ylösnousemuksen historiallisuutta samalla tavalla kuin muitakin antiikin ajan tapahtumia. Mutta syvimmältään sen merkitys avautuu vain armoa tarvitsevalle sydämelle. Siksi rohkaisen sinua lukemaan seuraavien päivien aikana rukoillen ja mietiskellen evankeliumien loppuluvut, Jeesuksen kärsimys- ja ylösnousemuskertomukset. Siihen päälle voi sitten lukea mainitsemani Korinttilaiskirjeen 15. luvun. Usko syntyy kuulemisesta – ja myös lukemisesta – ja sen vaikuttaa Kristuksen sana.

Kaiken ydin on se, että voitollaan kuolemasta Herramme sinetöi oman pelastustyönsä. Syntimme on sovitettu ja Saatanan syyttäjävalta murrettu. Tie taivaaseen, ”luvattuun maahan” on avattu.

Kun näin on, Jumala lähettää meidät Jeesuksen kanssa ulos ahtaista ja tunkkaisista bunkkereistamme. No, moni meistä ei voi konkreettisesti lähteä kaduille ja naapureihin kohtaamaan ihmisiä ja kertomaan hyvää uutista ylösnousseesta Jeesuksesta. Mutta voimme soittaa tutulle, panna viesti työkaverille, whatsapata sukulaiselle, käyttää kaikkia mahdollisia kanavia. Ja ennen kaikkea esirukoilla niiden ihmisten puolesta, joita mieleemme annetaan. Että hekin saisivat sanoa: Kristus nousi kuolleista, totisesti nousi!

Ristin tiellä

mennessä Missionmen | elo 11, 2020 | Yleinen

Pääsiäinen on yksi kristillisten kirkkokuntien suurimpia juhlia ja juuri nyt kirkkovuodessa eletään niin sanottua hiljaista viikkoa. Sen aikana on mahdollista kulkea Jeesuksen kanssa hänen ristin tietään ja seurata koko kärsimyshistoriaa aina pääsiäisaamun valkeuteen ja tyhjään hautaan asti. Viimeisen viikon aikana ennen vangitsemistaan ja lopullista tuomiotaan Jeesus kävi opetuslastensa kanssa läpi monenlaisia vaiheita. Raastavimmiksi kokemuksiksi nousevat ne hetket, joissa Jeesusta ruoskitaan, häväistään ja pilkataan. Tilanteet, joissa syljetään hänen ylleen ja jopa hakataan hänen päätään ruokokepillä. Nämä Raamatusta löytyvät kuvaukset puistattavat yhä pienen ihmisen mieltä yli 2000 vuotta myöhemmin.

Luterilaisessa kirkossa hiljaista viikkoa kutsutaan myös nimityksillä kärsimysviikko tai piinaviikko. Ajattelen, että näissä nimityksissä Jeesuksen pääsiäistä edeltävän tuskan ja ahdistuksen määrä ja laatu tulevat jotenkin paremmin kuvatuiksi. Kuluvasta viikosta ja sen alkuperäisestä hengestä voisi löytää yhtymäkohtia myös nyt elettävään aikaan. Ajattelen, että meneillään oleva maailmanlaajuinen pandemiakatastrofi on sekin eräänlainen piina- tai kärsimysjakso. Kristillisen piinaviikon pimeydestä sen erottaa toki se, ettemme tiedä sen tarkkaa loppumisajankohtaa – vielä. Siitäkin huolimatta: se tulee ja on edessä. Sekin loppuu aikanaan.

Kirkkokunnissa hiljaisen viikon kärsimys päättyy tyhjän haudan iloon, pääsiäisaamun riemuun ja helpotuksensekaiseen ihmetykseen siitä, että Jeesus on todellakin noussut kuolleista. Samalla tavalla pandemiakurimuksen aikanaan taittuessa valo voittaa varjot ja aurinko valaisee vähitellen sielumme syvimmätkin sopukat. Saamme jälleen halata ystävää, jatkaa töitämme ja harrastuksiamme, olla pelkäämättä vastaantulijoita ja istua puistopenkillä jäätelö kädessä kymmenen muun paikalle löytäneen kanssa. Saamme tuntea samaa helpotuksensekaista ihmetystä siitä, että tuska on todellakin takanapäin. Maailma ei ole ehkä samanlainen kuin ennen, mutta se voi olla hyvällä tavalla erilainen. Kuten pääsiäisaamuna tyhjäksi osoittautunut hauta, saattoi tragediakin avata silmämme näkemään asioita, joita emme ennen nähneet, ja herkistää tuntosarvemme ilmiöille, joita emme ennen tunteneet. Mikä parasta, kokemus on voinut kääntää katseemme pysyvästi siihen, mikä on tärkeintä: ristiin.

“Puhe rististä on hulluutta niiden mielestä, jotka joutuvat kadotukseen, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima. Onhan kirjoitettu: – Minä hävitän viisaitten viisauden ja teen tyhjäksi ymmärtäväisten ymmärryksen.” 1. Kor. 1:18-19

Rakkaus on väkevä kuin kuolema

mennessä Laura Kalaja | elo 10, 2020 | Yleinen

Eri uskontojen joukossa kristinusko saattaa nykyaikana tuntua turhankin veriseltä uskonnolta. Kristittyjen vuoden tärkein juhla-aika joulun ohella on pääsiäinen, jonka aikana muistellaan Jeesus Nasaretilaisen veristä ja väkivaltaista kuolemaa. Ehtoollisessa jaetaan leipää ja viiniä julistaen niiden olevan Kristuksen ruumis ja veri. Kristillisessä puheenparressa puhutaan Kristuksen verestä ja haavoista. Koko kristinuskon tunnusmerkki on risti, kidutuspaalu, johon aikoinaan nostettiin ja naulittiin hitaasti kuolemaan Rooman valtakunnan pahimmat rikolliset ja kapinalliset.

Toisaalta kristinuskon yhteydessä puhutaan paljon lähimmäisenrakkaudesta. Tunnistan minussa itsessänikin kaipuun siihen, että minua rakastetaan. Mutta entä jos tunnistan itsessäni myös rakkaudettomuutta?

Huomaan kaipaavani myös oikeudenmukaisuutta. Mutta mitä teen, jos en itse ole oikeudenmukainen? Miten toimin, jos huomaan itsessäni itsekkyyttä, pahoja sanoja ja ajatuksia, jopa vihaakin? Miten sovitan yhteen rakkauden ja oikeudenmukaisuuden, jos en pysty toteuttamaan niitä edes omassa elämässäni?

Jumalan sanotaan rakastavan ihmistä. Rakkauden apostoli Johannes kirjoittaa, että Jumala ON rakkaus. Jos Jumala on rakkaus, hän myös toimii tämän olemuksensa mukaisesti. Jumala rakkaudessaan suhtautuu meihin ihmisiin äärimmäisen vakavasti. Hän ei voi vähentää rakkauttaan, eikä hän voi katsoa kenenkään osoittamaa ja osakseen saamaa rakkaudettomuutta tai suoranaista pahuutta sormien läpi. Pienikin loukkaus, väärä teko tai jopa paha ajatus on Jumalan silmissä niin vakava rikkomus, ettei sitä voi hyvittää muuten kuin verenvuodatuksella.

Rakkaus on väkevä kuin kuolema, kiivas ja kyltymätön kuin tuonela – sen hehku on tulen hehkua, sen liekki on Herran liekki todetaan rakkautta ylistävässä Laulujen laulussa. Tällaisella suorastaan sotaisalla kiivaudella Jumala rakastaa ihmistä. Samalla kiivaudella hänen täytyy myös rangaista kaikkia itsekkäitä ja rakkaudettomia ihmisiä, eli viime kädessä meitä jokaista. Miten tämän mahdottoman yhtälön voi ratkaista?

* * *

Kaksituhatta vuotta sitten Jumala otti meidän kohtalomme omakseen ja syntyi yhdeksi meistä. Vaikka hän itsessään on rakkaus, hän otti omaksi syykseen meidän rakkaudettomuutemme ja pahuutemme. Palavassa rakkaudessaan hän vuodatti verensä meidän rakkaudettomuutemme takia. Oikeus tapahtui, kun Jeesus Nasaretilainen kuoli syyttömänä ihmiskunnan puolesta. Tällainen on Jumalan rakkaus, joka on väkevä kuin kuolema – kuin ristinkuolema.

Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti. (Fil. 2:6-8)