mennessä Jouni Lehtimäki | elo 10, 2020 | Yleinen
Stressinsieto- ja hallintakyky on nykypäivän aikataulutetussa elämänrytmissä tullut monelle yhtä tärkeämmäksi. Muistan itse, miten eräässä ajanhallintakoulutuksessa luennoinut psykologi käveli ympäri luentosalia ja nosti ilmaan täyden vesilasin. Kaikki odottivat kysymystä: “Puoliksi tyhjä vai puoliksi täynnä”? Mutta ei, hymy kasvoillaan, psykologi kysyikin: “Kuinka paljon tämä lasi painaa?”
Vastaukset vaihtelivat 150 grammasta 300 grammaan.
Psykologin ”oikea” vastaus oli, että absoluuttisella painolla ei ole mitään väliä. Ratkaisevaa on, kuinka kauan lasia joutuu pitämään ylhäällä. Jos on pidettävä vain hetki, ei ongelmaa. Jos tunti, kädet alkavat särkeä. Jos lasia on pidettävä ylhäällä koko päivä, kädet puutuvat ja menevät varmasti tunnottomiksi. Ja aina lasin paino on sama. Mutta mitä kauemmin lasia joutuu pitämään ylhäällä, sitä raskaampi siitä tulee.
Psykologi jatkoi, että jännitykset, huolet ja stressi elämässä ovat kuin tämä vesilasi. Jos ne tulevat mieleesi ja ajattelet niitä hetken, mitään pahaa ei yleensä tapahdu. Jos ajattelet niitä hieman pidempään, ne alkavat satuttaa mieltäsi. Jos ajattelet koko päivän, tunnet halvaantuvasi – kykenemättä tekemään mitään. Viime päivinä olen – muutaman ison oikeudenkäynnin alla – taas itsekin joutunut miettimään näitä asioita ja huomannut, että stressinsieto- ja hallintakykyä todella tarvitaan. Mutta on osattava myös rentoutua. Se on yksi tehokkaimmista tavoista vähentää stressiä. Puhumattakaan liikunnasta, terveellisestä ravinnosta ja riittävästä unesta. Markuksen evankeliumin mukaan (Mark. 6:31): ” Tulkaa te yksinäisyyteen, autioon paikkaan, ja levähtäkää vähän.”
On tärkeää muistaa vapauttaa mieli huolista ja stressistä. Joka päivä, niin ajoissa kuin vain voit, laske taakka – laske vesilasi. Älä kanna sitä läpi illan ja yön!
mennessä Missionmen | elo 10, 2020 | Yleinen
Vuoden vaihtumiseen tiivistyy aina koko joukko suuria tunteita – toiveita, haaveita, unelmia, ajatuksia ja lupausta paremmasta, jollakin ratkaisevalla tavalla erilaisesta itsestä tai huomisesta. Siinä missä älylaitteet muuttavat aika- ja päivämääränäytön uudenvuodenyönä kello kaksitoista kokonaan uuteen muotoon, moni toivoo saman tapahtuvan omalle elämälleen ja mieluiten sillä siunaamalla sekunnilla ennen kuin viimeiset raketit ovat laskeutuneet maahan. Tänä vuonna vuosiluku on vielä graafisestikin kovin toisenlainen kuin yksikään aikaisempi. Näyttää kivalta silmään tuo 2020. New Year – New Me!
Tänä vuonna tein ensimmäistä kertaa ilokseni havainnon, ettei ainakaan sosiaalinen media pönkittänyt turhaan tämän uudenvuodenlupauksia tekevän pienen ihmisen harrastustoimintaa, vaan suhtautui asiaan ennemminkin huumorilla. Vaihtoehtoiset otsikot vilisivät silmissä: ”Mistä lupauksesta lipsut tällä kertaa ensimmäisenä? Viikon, päivän vai tunnin päästä sen tekemisestä?” Jokainen tietää minkälaista tahdonvoimaa omasta arjesta merkittävästi poikkeavien uusien tapojen ja rituaalien omaksuminen vaatii.
Toki on olemassa myös lupauksia, joiden tekemiseen olisi hyvä kannustaa. Lupauksia, joiden pitämisen todennäköisyyksiin ei tulisi suhtautua turhan kyynisesti. Elämäntapamuutoksia, jotka koituvat parhaimmillaan koko ihmiskunnan hyväksi. Jokainen ilmastonmuutosta vähääkään hillitsevä teko ansaitsee ison kiitoksen ja heikossa asemassa olevan lähimmäisen – yksinäisen, syrjäytyneen, nuoren tai vanhuksen – hyväksi työskennellyt vapaaehtoistyötunnit ovat mittaamattoman arvokkaita. Listaa erilaisista hyvänlupaamisen mahdollisuuksista voisi jatkaa lähes loputtomiin. Ei lupaaminen siis kategorisesti ole hölmöläisten puuhaa, vaan hienoimmillaan hyvinkin hedelmällistä. Aina voi myös luvata olla tekemättä epärealistia tai yksinomaan itseä hyödyttäviä uudenvuodenlupauksia.
Sitten on vielä ne ikiaikaiset lupaukset – ne, jotka kestävät aikaa. Lupaukset, jotka tulevat jostakin muualta kuin omasta sisimmästämme. ”Totisesti, totisesti: se, joka kuulee minun sanani ja uskoo minun lähettäjääni, on saanut ikuisen elämän. Hän ei joudu tuomittavaksi, vaan hän on jo siirtynyt kuolemasta elämään.” (Joh. 5:24.) Tämänkin Jeesuksen antaman lupauksen äärellä kalpenee uudenvuodenlupaus poikineen. Sitä ei ole tehty tyhjenevää kuohuviinilasia tuijotellen, vaan tarkassa ihmiskuntaa koskevassa tarveharkinnassa. Nauti siitä!
mennessä Vieras | elo 10, 2020 | Yleinen
Taivas ja helvetti. Olen törmännyt erilaisiin ajattelutapoihin tästä aiheesta.
Monet ihmiset ovat käsittäneet taivaaseen pääsyn niin, että jos tekee enimmäkseen hyviä asioita, se ikään kuin oikeuttaa taivaspaikkaan.
Kun ajattelemme tällä tavalla, ajatuksen kulku menee niin, että jos teen hyvää, niin silloin minut hyväksytään myös tuolta ”yläkerran” taholta, mutta jos en tee, silloin ei hyväksytä.
Kristillisen käsityksen mukaan Jeesus ei tullut kertomaan meille, kuinka meidän pitää elää voidaksemme ansaita pelastuksen. Jumalan armoa eivät ansaitse ne ihmiset, jotka päihittävät toiset hyvissä teoissa. Jumalan armon saavat ne ihmiset, jotka myöntävät epäonnistuneensa suorituksessaan ja tunnustavat tarvitsevansa Vapahtajaa.
Kristinuskossa ihmeellisintä on juuri armo. Jouluna annetaan joululahjoja -mutta vaaditaan kuitenkin, että on ollut kiltti. Samalla joululahja muuttuu joulupalkaksi. Armoa ei voi ansaita, se ei ole palkka hyvistä töistä tai kilttinä olemisesta.
Käsitys, että Jumala hyväksyy meidät omien ponnistelujemme tähden, eroaa jyrkästi käsityksestä, että Jumala hyväksyy meidät sen tähden mitä Jeesus on tehnyt. Armottoman uskonnon perusperiaate on: ”Minä tottelen ja teen mitä käsketään, ja olen (ehkä) sen tähden Jumalan hyväksymä.”
Kun ajattelemme tällä tavalla, meitä ajaa eteenpäin pelko, syyllisyys tai pakko. Jumalamme on ankara ja vaativa Jumala.
Kristillisen armon hyvän sanoman periaate taas on: ”Olen Jumalan hyväksymä sen nojalla, mitä Jeesus teki ja siksi haluan rakastaa ja palvella häntä.” Armon oikein ymmärtänyt sanoo: minut on hyväksytty sellaisena kuin olen ja siksi haluan tehdä hyvää.
Jeesuksessa olet hyväksytty armosta – et puutteistasi ja synneistäsi huolimatta, vaan siksi, että olet valmis tunnustamaan ne. Kristillinen armon ilosanoma on se, että olemme niin vajavaisia, että Jeesuksen täytyi kuolla meidän tähtemme ja silti niin rakastettuja ja arvossa pidettyjä, että hän teki niin ilomielin.
Kristillisen uskon mukainen evankeliumi on sitä, että taivaspaikkani ei lopulta ole kiinni minun urheudestani, minun onnistumisistani eikä siitä, että minä olen tehnyt asioita niin hyvin. Kaikki riippuu siitä, mitä Jeesus on tehnyt, koska on täyttänyt kaiken meidän puolestamme ja haluammeko ottaa tämän lahjan vastaan.
Jumalan rakkaus ei ole sinun itsesi varassa. Sinun rakkautesi puute ei vähennä hänen rakkauttaan. Sinun hyvyytesi ei tehosta hänen rakkauttaan eikä sinun heikkoutesi vähennä sitä. Jumala ei rakasta ihmisiä sen tähden, että he olisivat rakastettavia vaan sen tähden, että hän on rakkaus.
Jumala rakastaa sinua, kun et tunne olevasi rakastettava. Hän rakastaa sinua, kun kukaan muu ei rakasta. Toiset saattavat hylätä sinut, erota sinusta ja sivuuttaa sinut, mutta Jumala ei tee niin. Hän rakastaa sinua aina.
Mitä suuremman syntisen Jeesus pelastaa, sitä suuremman kunnian hän saa. Synti ei siis ole syy mennä pois Jeesuksen luota vaan se on syy tulla hänen luokseen.
Kun lähestyt Jumalaa, sinulta ei kysytä, mitä olet tehnyt tai mitä olet jättänyt tekemättä. Olet kelvollinen lähestymään häntä juuri sellaisena kuin olet. Ei ole mitään niin häpeällistä, etteikö Jumala ottaisi sinua avosylin vastaan. Ainoa ehto on se, että sinä haluat tulla.
Jari Niemelä
Operaatio Ruokakassin toiminnanjohtaja
mennessä Vieras | elo 10, 2020 | Yleinen
Viime kerralla aloitin kolmeosaisen tarinan jota nyt siis jatkan.
Työssäni olen saanut oppia, miten tärkeää meille kristityille on todella luottaa ja nojautua Raamatun opetuksiin. Se miten olen saanut nähdä Sanan vaikuttavan kohtaamisteni ihmisten elämässä, ei jätä epäilyä siitä, toimiiko se vai ei. Suurimmat virheet ja laiminlyönnit olen aina tehnyt silloin, kun en ole ottanut rukousta, Raamatun opetuksia ja viestejä vakavasti tai rukouselämäni on ollut ”hiljaista”.
Hebr. 3:1-4 ”Sen tähden, pyhät veljet, jotka olette taivaallisesta kutsumuksesta osalliset, kiinnittäkää mielenne meidän tunnustuksemme apostoliin ja ylimmäiseen pappiin, Jeesukseen, 2. joka on uskollinen asettajalleen, niinkuin Mooseskin oli “uskollinen koko hänen huoneessansa.” 3. Sillä hänen on Moosekseen verraten katsottu ansaitsevan niin paljoa suuremman kirkkauden, kuin huoneen rakentajan kunnia on suurempi kuin huoneen. 4. Sillä jokainen huone on jonkun rakentama, mutta kaiken rakentaja on Jumala.”
Tunnettu kirjailija George Orwell on sanonut: ”Mitä loitommaksi totuudesta ihmiset ajautuvat, sitä enemmän he vihaavat niitä, jotka puhuvat totta.” Toinen ajattelija on ateistiksi itseään tituleeraava Bertrand Russel, ja hän toteaa: ”Jos emme otaksu olevan Jumalaa, kysymys elämän tarkoituksesta on mieltä vailla.”
Tämä aika, jossa elämme, on suurten eksytysten aikaa. Jumalan Sana menettää jatkuvasti paikkaansa, valitettavasti myös seurakunnissa. Veren Evankeliumia julistetaan mahdollisimman vähän, koska se loukkaa tavallista ihmistä ja saa aikaan ahdistusta. Totuushan on se, että niin sen pitääkin. Olemma aina kuitenkin vastuussa valinnoistamme ja päätöksistämme – tahdomme tai emme, Jumalalle. Psalmi 2 on oiva opetus siitä.
1. Miksi pakanat pauhaavat ja kansat turhia ajattelevat? 2. Maan kuninkaat nousevat, ruhtinaat yhdessä neuvottelevat Herraa ja hänen voideltuansa vastaan: 3. “Katkaiskaamme heidän kahleensa, heittäkäämme päältämme heidän köytensä”. 4. Hän, joka taivaassa asuu, nauraa; Herra pilkkaa heitä. 5. Kerran hän on puhuva heille vihassansa, peljättävä heitä hirmuisuudessaan: 6. “Minä olen asettanut kuninkaani Siioniin, pyhälle vuorelleni”. 7. Minä ilmoitan, mitä Herra on säätänyt. Hän lausui minulle: “Sinä olet minun poikani, tänä päivänä minä sinut synnytin. 8. Ano minulta, niin minä annan pakanakansat sinun perinnöksesi ja maan ääret sinun omiksesi. 9. Rautaisella valtikalla sinä heidät muserrat, niinkuin saviastian sinä särjet heidät.” 10. Tulkaa siis järkiinne, kuninkaat, maan tuomarit, ottakaa nuhteesta vaari. 11. Palvelkaa Herraa pelvolla ja iloitkaa vavistuksella. 12. Antakaa suuta pojalle, ettei hän vihastuisi ettekä te hukkuisi tiellänne. Sillä hänen vihansa syttyy äkisti. Autuaat ovat kaikki, jotka häneen turvaavat.
On siis oleellisen tärkeää, että ihmisellä on suhde Jumalaan ja Hänen luomistyöhönsä. Kirjailija ja sielunhoitaja ja pastori Rick Warren on löytänyt ihmisen tarkoituksen ja kiteyttänyt sen kirjassaan Tavoitteena elämä. ”Kristuksessa saamme selville, keitä olemme ja minkä vuoksi elämme. Jo kauan ennen kuin kuulimme Kristuksesta ja toivomme heräsi, Hän tunsi meidät ja oli laatinut suunnitelmansa, jotta me voisimme elää kirkastettua elämää osana suurta tarkoitusta, jota Hän toteuttaa kaikkialla ja kaikkien meidän kauttamme.”
Ihmisen kokonaisvaltaiselle hyvinvoinnille on tärkeää, että löydämme minuutemme Jumalan Luomistyöstä, koska muuten harhailemme ja haemme jotain muuta, mikä antaisi meille merkityksemme. Haemme sitä tavarasta ja mammonasta jotkut jopa erilaisista riippuvuuksista. Suuri vahinko tapahtuu siinä, että jos haemme sitä maailmasta, tyhjyys ei täyty vaan peittyy erilaisten täytteiden alle ja kumisee siltä aiheuttaen ahdistusta ja masennusta. Tätä tyhjyyttä tai alemmuustilaa sitten aletaan lääkitä juuri maallisilla aineilla ja tavaralla. Myös oppiarvot ovat hyviä yrityksiä täyttää tätä tyhjiötä. Mikään ei vaan riitä, jos siitä puuttuu Jumalan vaikutus ja läsnäolo.
Kohdatessani lähimmäisen, joka ei voi hyvin ja elää jatkuvan ahdistuksen alla, on tärkein tehtäväni näissä lauseissa, jotka ovat uuden kirjani alkulauseina: ” Minun tehtäväni sinun rinnallakulkijanasi, on saada sinut näkemään ja ymmärtämään oma arvosi ja asemasi Jumalan luomana ihmisenä. Olet Rakkauden kohde ja siksi luotu, kutsuttu ja lunastettu. Vaikka elämäsi olisi ollut miten traumaattinen ja vaikea, ei se poista sinusta tätä totuutta. Siksi olet myös varustettu kaikilla lahjoilla, mitä elämääsi varten tarvitset. Haluan auttaa sinua kohti tätä totuutta ja samalla auttaa sinua löytämään lahjasi ja ottamaan ne käyttöösi.”
Tämä on yksi Levon iltojen tarkoitus. Olkaa sisaret ja veljet siunattuja Herramme Jeesuksen Kristuksen armossa ja rakkaudessa.
Tor Spiik
mennessä Vieras | elo 10, 2020 | Yleinen
Miten on mahdollista, että Suomi on unohtanut kiitospäivän kalenteristaan. Kuten moni lukija tietää kiitospäivä on loppusyksyn jokavuotinen perinne Amerikassa, johon kuuluvat perheateria ja muut juhlallisuudet. Teemana on kiitos. Kiittäminen ymmärretään kokonaiskuvassa siitä, että oman elämän lähimmät ihmiset ovat tärkeitä sekä työpaikalla että kotona. Samoin tunnistetaan, että saavutuksia elämässä ei ole mahdollista saavuttaa yksin, vaan niihin liittyy aina yhteisö. Usein tähän liitetään myös kiitosrukous Jumalalle. Mietin, mikä meidät Suomalaiset on johtanut harhaan, saattanut meidät itseriittoisuuden tilaan ja unohduttanut meiltä kiitos-asenteen.
Luen vapaa-aikanani mielelläni elämänkertoja. Parhaita ovat omaelämänkerrat. Niissä on mielenkiintoista nähdä se seikkailu, mitä pitkin ihminen on kulkenut vaiheista toiseen. Makuasioista voi kiistellä. Olen tavannut viimeisen syksyn aikana useita ihmisiä, jotka eivät pidä elämänkertakirjallisuudesta. Peruste on ollut sama. Heitä ärsyttää, miten elämänkerroissa kuvataan saavutuksia sekä itserakennettu ryysyistä rikkauksiin tarinoita. Kirjoittajilta unohtuu niin usein perspektiivi, jossa nähdään, että he ovat osa kokonaisuutta mitä ilman mikään heidän saavutuksensa ei olisi mahdollista. Elämänkerran kirjoittaja ei ole voinut vaikuttaa siihen minkälaiseen perheeseen hän syntyy, terveenä tai sairaana, älykkäänä tai heikompana, mihin maahan, kieliryhmään, minkä perhedynamiikan tai kasvumahdollisuuksien keskellä hän kasvaa. Jotenkin tämä kaikki taustavaikutus unohtuu elämänkerroissa sankaritarinan taakse.
Miksi Amerikassa sitten on kiitospäivä? Eikö amerikkalaiset mainokset ja puhekulttuuri ole viestittänyt meille aivan jotain muuta kuin kiitollisuutta. Usein jenkkikulttuuri esiintyy ylpeänä, itseriittoisena, sisältäpäin ulos lukittuna ja voittajamentaliteetilla varustettuna.
Joku voi selittää, että kiittäminen on alihengellistä, päälleliimattua tunteilua, josta puuttuu syvä kosketus Jumalaan. Onko näin? Entä jos vahvan itsetunnon taustalta löytyy kansakunnan kollektiivinen ymmärrys toisten ihmisten arvosta ja ainutlaatuisuudesta sekä ymmärrys siitä kuka on boss. Eli, että ilman suhdetta Herraan on ihmisen identiteetti hukassa. Ilman kiitoksen antamista Jumalalle arvojärjestelmä on epätasapainossa. Kiitos Jumalaa kohtaan on syvää luotaava tunnustus siitä, kuka on paimenen. Herra on minun paimeneni eikä minulta mitään puutu. Luukkaan evankeliumin luku 17 puhuttelee meitä kiitos -kysymyksen edessä. Näemme luvuissa 11-17 kymmenestä kuolemaan johtavaa sairautta sairastavaa miestä. Jeesus parantaa heidät, kun he pyytävät tätä. Vain yksi parantuneista palasi kiitoksen kanssa Jumalan puoleen. Kiitos oli hänen tapansa tunnustaa uskonsa.
Meillä Suomessa on yksityisen uskonnollisuuden malli. Julkinen kiitos tai tunnustus on aina vähän vaikea asia. Se ei istu Suomalaiseen profiiliin. Jeesuksen puoleen kääntyminen ei ollut standardin mukaista käytöstä ajanlaskun alussakaan. Markuksen evankeliumissa luvussa 10 kerrotaan, miten Jerikon tiellä oli sokea mies, joka huusi Jeesusta avukseen. Väkijoukko yritti vaientaa häntä. Hän huusi vain kovempaa. Hän ei suostunut olemaan hiljaa. Tämä maailma ei ikinä hyväksy Jeesusta julkisesti, vaan joudumme samaistumaan tähän sokeaan mieheen. Maailma ei tule antamaan lupaa julkiseen kiitokseen, tunnustautumiseen tai sitoutumiseen, vaikka ne ovat elämän perusteita. Oma ja ympärillä elävien ihmisten hengellinen nälkä kurnii niin vahvasti, että huudamme kuin sokea. Hän ei välittänyt, vaikka poikkesi sosiaalisesta normista.
Juri Veikkola
Lähetysyhdistys Kylväjä, työaluevastaava
mennessä Vieras | elo 10, 2020 | Yleinen
Voidakseen hyvin ihminen tarvitsee hiljaisuutta. Hiljaisuutta voi saavuttaa monellakin tavalla. Monesti lähestymme hiljaisuutta uskonnon, kirkon ja mahdollisesti seurakuntatyön kautta, mutta tällä kertaa kirjoituksessani lähestyn asiaa puutarha-ihmisen näkökulmasta. Puutarha tarjoaa kauneutta, terveyttä ja liikuntaa, rentoutumista ja hiljentymistä monissa eri muodoissa. Kasvillisuus on elintärkeä ihmiskunnalle.
Puutarhaan on aina liitetty monia muita määreitä ruuantuotannon lisäksi. Siinä on kauneutta ja symboliikkaa, jotka liittyvät ihmisen hengellisiin tarpeisiin. Viherympäristön vaikutusta ihmisen hyvinvointiin on tutkittu paljon. Jo kuvien katselu lievittää stressiä ja jännitystä. Värejä tutkiessa on tultu siihen tulokseen, että nimenomaan vihreä väri rauhoittaa kun taas keltaiset ja oranssit piristävät. Tuoksuvat kasvit voivat luoda tunnemuistoja. Isot kivet ja puut luovat aikaperspektiiviä ihmisen elämä on lyhyt, mutta luonto on pysyvää.
Ympäristön vaikutuksella näyttää olevan tärkeä merkitys. Kasvillisuudella on siis tärkeä rooli sekä ihmisen fyysiselle selviytymiselle, että henkiselle hyvinvoinnille. Mitä teknisemmäksi jokapäiväinen ympäristö muuttuu, sitä suurempi arvo puutarhan luomalla kauneudella ja vihreydellä on. Näistä syistä puutarhoja on perustettu myös kaupunkien keskustoihin suojaisille paikoille, pihoille ja rakennusten katoille suomaan kiireen keskelle hetken rauhoittumista.
Siinä vaiheessa, kun puutarha vapautui ruuantuotannosta virkistykseen, ei tyydyttykään pelkkään ruumiin virkistykseen, vaan ymmärrettiin, että siihen liittyy olennaisesti myös henkinen virkistäytyminen. Puutarha ei siis ollut mikä tahansa alue, jossa levättiin ruumiin rasituksista, vaan alusta alkaen tarkoitus on luoda esteettistä mielihyvää. Rauhoittava luonto käsitetään yleensä kaukaiseksi, laaja-alaiseksi ja luonnonmukaiseksi, mutta aivan yhtä hyvin pienet kaupunkipuistot, takapihat ja hoitamattomatkin lähiviheralueet voivat olla rauhoittavia. Isot pihapuut ovat pitkäikäisiä ja niistä muodostuu ajan myötä merkityksellisiä ja niiden alla on rentouttavaa istua turvassa. Tehorakentamisen alta katoaa herkästi ja huomaamatta luonnonrauha-alueita, jotka ovat muodostuneet ihmisille tärkeiksi rauhoittumis paikoiksi.
Hyvinvoinnin ja hiljaisuuden kokemus ei välttämättä synny täydellisestä hiljaisuudesta, vaan siihen kuuluu pieniä ääniä. Varsinkin luontoäänien katsotaan kuuluvan hiljaisuuteen. Luontoäänet voivat joskus olla koviakin, kuten kosken pauhu, tuulen tuiverrus ja sateen ropina. Niitä ei koskaan koeta samalla lailla häiritseviksi kuten liikenteen melu tai raitiotien kitinä.
Neljä vuodenaikaamme suovat meille mahdollisuuden nähdä ympäristömme monimuotoisena ja rikkaana. Syksyn väri rikkaus muuttuu joulun odotukseksi ja kevät on ennen kuin huomaammekaan.
Jarmo Suominen
Puutarhaneuvos
